Paikallisuutiset

Etä-äidin rooli ei ole helppo – Tyhjä olo valtaa mielen niinä hetkinä, kun lapset eivät ole lähellä, kertoo kokkolalainen Elina Kauppila

Olet vain lähtenyt ja jättänyt lapsesi? Kyllä lapset kuuluisivat äidin hoivattaviksi. Lasten isällä on varmasti todella raskasta.

Muun muassa tällaisia kommentteja on kokkolalainenElina Kauppila saanut kuulla lastensa asumisjärjestelyistä. Kauppilan ja hänen entisen miehensä kolme lasta asuvat pääosin isänsä luona ja viettävät äitinsä kanssa joka toisen viikonlopun sekä torstai-illat. Tällaiseen järjestelyyn vanhemmat päätyivät pitkän harkinnan jälkeen kaksi vuotta sitten.

– Asuimme Kälviällä ja esikoinen oli aloittanut siellä myös esikoulun. Päädyimme mieheni kanssa eroon, ja muutin omaan asuntoon. Tuolloin lapset olivat vielä pääosin minulla. Lopulta väsyin pahoin ja muutin Kokkolan keskustaan parempien tukiverkostojen takia. Elin tuolloin hyvin vaikeita ajanjaksoja monen elämän kriisin seurauksena, minkä vuoksi koimme, että lapsilla olisi tasapainoisempi arki isänsä luona, Kauppila kertoo.

– Emme myöskään halunneet lasten joutuvan vaihtamaan hoitopaikkoja tai tuttua asumisympäristöä meidän eromme takia. Kälviälle jääminen ei ollut minulle itselleni vaihtoehto, sillä minulla ei ollut henkisesti hyvä olo siellä. Nyttemmin, kun voin jo paremmin, olen usein miettinyt takaisin muuttamista. Tuolloin lapset voisivat mahdollisesti olla meillä vuoroviikoin, hän jatkaa.

Kauppila kertoo olevansa hyvin perhekeskeinen ihminen, ja lapset ovat hänen mielessään jatkuvasti. Kaipuuta helpottaa omalta osaltaan hänen luonaan asuva kaksivuotias Ava, jolle hän on yksinhuoltaja. Ava on Kauppilan vanhempien lasten sisarpuoli.

– Jos Avaa ei olisi, miettisin ja murehtisin isompien lasten asioita jatkuvasti. Avan kanssa touhuillessa ei ehdi yhtä paljon ikävöidä. Olen kyllä isompienkin lasten kanssa tekemisissä päivittäin, sillä soittelen heille ja kyselen kuulumisia. Myös hyvät yöt toivotamme melkein joka ilta puhelimitse. Silti sitä kaipaa sellaista läheisyyttä, että saisi halia ja pusutella heitä päivittäin.

Kauppila kertoo olevansa luonteeltaan murehtija. Hän kertoo pohtivansa usein esimerkiksi sitä, miten asumisjärjestelyt vaikuttavat lasten psyykkiseen kehitykseen, ja tuleeko heistä tasapainoisia ihmisiä. Hän toteaa kuitenkin, että monelta taholta on vakuutettu, että itsensä syyttäminen on turhaa.

– Koen toisaalta, että sekin on viisautta ja hyvää vanhemmuutta, että olemme ajatelleet lasten parasta ja miettineet, missä heillä olisi tasapainoisin arki. Silti olen tällainen murehtija ja olen lukenut kaikenlaisia tutkimuksiakin. Lopulta täytyy vain ajatella, että teemme parhaamme, jotta lapsilla olisi mahdollisimman hyvä olla. Itsellenihän tämä tilanne on vaikea, sillä ikävöin lapsia niin kovasti.

– Koko elämää ei kuitenkaan voi suunnitella etukäteen, se kuljettaa omaa polkuaan ja välillä olemme vaikeiden päätösten edessä, hän toteaa.

Tänä päivänä Kauppila voi hyvin, ja arki Avan kanssa on tasapainoista. Kun kolme isompaa lasta saapuu torstai-illaksi tai viikonlopuksi hänen luokseen, ovat touhut ihan tavallisia lapsiperheen touhuja – ulkoilua, uintia, leipomista, askartelua, elokuvailtoja ja muuta ihan tavallista yhdessäoloa.

– Lapset tankkaavat läheisyyttä ja kinastelevat usein siitä, että kuka saa nukkua äidin vieressä. Joskus nukumme samassa sängyssä kaikki viisi, ja joskus lapset vuorottelevat, Kauppila hymyilee.

Sunnuntai-ilta tuo vuorostaan aina mukanaan haikeuden. Tyhjä olo valtaa mielen, kun lapset sulkevat ulko-oven perässään. Kauppila kertoo, että pari tuntia lasten lähtemisen jälkeen ovat kaikkein pahimmat.

– Sen jälkeen alan jälleen hyväksymään, että nyt koittaa minun ja Avan yhteinen arki. Sisarukset ovat tulleet myös Avalle tärkeiksi, ja hän jää usein itkemään, kun sisarukset lähtevät sunnuntaina isänsä luokse. Se raastaa omaakin sydäntä.

Vaikka Kauppila onkin lähes päivittäin yhteydessä lapsiinsa, iskee ikävä välillä liian lujaa. Niinä hetkinä Kauppilalle löytyy vertaistukea Facebookin etä-äidit -ryhmästä. Muutaman äidin kanssa hän on tullut hyvinkin läheiseksi, kun jutella voi niin äitiydestä kuin muistakin asioita.

– Minua surettaa välillä sellaisetkin arkiset asiat, että en esimerkiksi näe esikoisen lähtevän aamulla kouluun tai tulevan koulusta. Olisi myös mukava letittää hänen tukkaansa aamulla koulua varten, ja kannustaa häntä koulunkäynnissä. Tällaisiin ajatuksiin saan lohtua vertaistuesta. Tuossa ryhmässä kaikki ymmärtävät toinen toistaan.

Myös ystävistä ja perheestä on löytynyt ymmärrystä tilanteelle, ja hekin ovat kuunnelleet ja lohduttaneet.

– Olemme puhuneet paljon siitä, mikä helpottaisi minun oloani. Tärkeintä kuitenkin on, että lapsilla on hyvä olla. Ei heitä voi alkaa pompottamaan edes takaisin tai pakottaa vaihtamaan kouluja vain minun takiani.

Kauppila kertoo, että hänen ja isompien lasten isän välit ovat onneksi hyvät, ja lapsia pääsee tapaamaan lyhyelläkin varoitusajalla. Oma autottomuus hankaloittaa asiaa, mutta asiat saadaan silti hoitumaan.

– Lasten isällä on tietenkin omatkin menonsa, joten ihan milloin vain en voi vaatia häntä kuskaamaan lapsia tänne minun luokseni. Pystymme kuitenkin joustavasti sopimaan tapaamisesta silloin, kun ikävä iskee liian lujaa, hän kiittelee.

Kauppila kertoo arkailleensa kertoa tutuille ja tuntemattomille, että hän on etä-äiti, sillä nimike on tänä päivänä saanut liiankin negatiivisen sävyn. Hän toteaa, että etä-äitiys ei tarkoita sitä, että ei voisi olla lapsille läsnä.

Hän ihmettelee samalla, miten vielä nykypäivänäkin naisen ja miehen roolit ovat vanhemmuudessa niin perinteiset.

– Onhan niitä vaikka kuinka paljon perheitä, joissa lapset asuvat pelkästään äidin kanssa, eikä niitä tilanteita ihmetellä samalla tavalla. Minun mielestäni on turha vähätellä isien kykyä hoitaa omia lapsiaan. Etä-äiti kuulostaa sanana jotenkin liian negatiiviselta. Olenhan minäkin etä-äiti, mutta silti olen yhteyksissä omiin lapsiini päivittäin. Ja ajatuksissani he ovat koko ajan, Kauppila toteaa.