lauantai 6.6.2020 | 13:28
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kulttuuri

Vihan virta vie Lapualla Seinäjoen kaupunginteatterissa

Anne Puumala
La 14.9.2019 klo 11:00

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Seinäjoen kaupunginteatteri: Lapualaisooppera. Ohjaus Juha Luukkonen, äänisuunnittelu ja musiikin sovitus Sami Silén, lavastussuunnittelu Juho Lindström, pukusuunnittelu Leena Rintala, valosuunnittelu Hannu Raja-aho. Ensi-ilta 7.9.

Harvoin odotukset ovat olleet niin tapissa kuin Seinäjoen kaupunginteatterin Lapualaisoopperan ensi-illan kynnyksellä. Mitä tapahtuu, kun Juha Luukkosen kaltainen intomielinen ohjaaja alkaa selättää suomalaisen teatterihistorian erästä merkkipaalua?

Tapahtuu se, mitä valistunut katsoja odottaa ja toivoo. Luukkonen mäjäyttää lautaselle sellaisen kakun, että heikoimpien kädet lusikanvarressa tutisevat.

Ohjaaja on myllännyt Arvo Salon tekstin läpikotaisin. Hän on säilyttänyt sen ytimen ja kirjoittanut päälle paljon uutta. Ei nähdä Lapualaisoopperaa vaan kokonaan uusi teos.

Temaattisten virtojen määrä on hengästyttävä: vihapuhe, sananvapaus, maahanmuuttajien todellisuus, eugeniikan historia, populismi, keskitysleirit, suomalainen aluepolitiikka, sivistysvaltion romahdus, islamin historia ja mitä vielä.

Kaikki tämä tarjoillaan nopein leikkauksin. Eri aikatasot risteävät ja lomittuvat, tapahtumia välitetään katsomoon myös videolla.

Pysyykö kakku kasassa?

Luojan kiitos pysyy, ja komeasti pysyykin. Luukkosen Lapualaisooppera pelaa voimakkailla tunteilla ja niiden vaihteluilla. Yhteistä on äärimmäisyys. Koko ajan ollaan veitsenterällä. Katsoja pudotetaan hetkessä hirvittävän vihan lieskoista epätoivon tai surun syvään alhoon. Näkymät vaihtelevat suutari Mätön teloituksesta kuollutta lastaan surevaan Hurja Hiljan tai itsemurhaa yrittävään rasisti-hahmoon.

On paatosta, eetosta ja sanomisen hurjuutta. Äärimmäisyyksien teatterissa on riskinsä: se, että tapahtuu övereiden överit. Sen Luukkonen välttää, sillä hän osaa päästää katsojan ikeestä vapauttavalla naurulla.

Lavastus ja puvustus ovat pelkistetyt. Katsomoa lävistää catwalk. Talikot, pesäpallomailat ja Suomen liput heiluvat.

Värimaailmaa hallitsevat lapuanliikkeen värit, sininen ja musta. Siniset spotit pyyhkivät mustiin pukeutuneita näyttelijöitä. Näyttämöä halkoo sineä hohtava raita kuin Kosola-paidassa.

Pelkistys antaa tilaa tekstille ja korostaa teemojen ajattomuutta: nyt ei maalata epookkia, maalataan ajankuvaa – tai pikemminkin henkeä.

Sami Silen on sovittanut Lapualaisoopperan kappaleet uuteen iskuun. Seinäjoen kaupunginteatterin Lapualaisooppera on välillä kuin rock-konsertti. Särökitara soi ja rummut iskevät rock-komppeja. Musiikki maalaa tunnelmaa usein myös dialogin taustalla. Koreografioissa nähdään muun muassa karateiskuja. Välillä tuntuu, kun katsoisi live-musiikivideota.

Lyyrisille tunnelmoineille annetaan tilaa. Natalil Lintalan tulkinnat protestilaulajana pysäyttävät.

Muutkin näyttelijät tekevät kauttaaltaan vakuuttavaa työtä. Jani Johanssonin Artturi Vuorimaassa ja Ilona Pukkilan Hurjassa Hiljassa on fanaattista paloa. Esa Ahosen Vihtori Kosolassa on jäyhää patsasmaisuutta. Sari Jokelin loistaa Elin Kosolana ja Henna Sormunen Vähätalona.

Juha Luukkosen edellinen ohjaus Seinäjoen kaupunginteatterille, Ari-Pekka Lahden Niilo Yli-Vainion elämää tutkaileva Saarnaaja oli moraliteetti. Sitä on Lapualaisoopperakin. Kuvia revitään, kirjaimellisesti. Vaade on selvä. Tunnustetaan menneisyys, otetaan opiksi ja jätetään sen virheet toistamatta.

Luukkonen jatkaa teatterissa samaa ankaruuden koulukuntaa mitä kaunokirjallisella kentällä tekee muutama esseisti. Hän on yhteiskunnallinen saarnaaja, jonka jyrkkämielinen vaade on ponnistella moraalisesti paremmaksi ihmiseksi. Luukkonen puolustaa sivistystä, viisautta, kulttuuria ja kirjojen lukemista. Terveiset lähtevät samalla Arkadianmäelle. Suomi ei ole enää sivistysvaltio. Seinäjoen kaupunginteatterin Lapualaisoopperan Asser Salo on viimeinen kirjakauppias. Hänen muilutuksensa on puistattavan symbolinen.

Arvo Salon Lapualaisoopperan sanoma oli väkivallattomuus. Juha Luukkosen Lapualaisooppera kääntää katseen paljon vaikeampaan ja epämukavampaan: vihaan.

Luukkonen läpivalaisee sen, näyttää vihan jatkuvuuden ja voiman. Selkäpiitä riipivät kylmät väreet, kun näyttämölle maalataan lapuanliikkeen joukkovoimaa ja laulu raikaa Me lahtarikaartin laitamme ja kaikki tapamme.

Luukkosen Lapualaisoopperassa viha on kuin vyöryvä virta, se huumaannuttaa sille antautuvat, se tempaa mukaansa ja saa pontta itsestään. Väkivallan esittämistä on paljon. Kun Lyyti istutetaan muurahaispesään tai aseen piippu osoittaa kohti Mättöä, tekee mieli kääntää katse pois.

Vaikka Luukkosen ote on ensisijaisesti sosiologinen ja toissijaisesti psykologinen, hän palauttaa kaiken lopussa yksilöön. Ehkä siksi, että hän haluaa näyttää vihan yksilölliset syntymekanismit. Jokaisen henkilöhahmon traumat tulevat valaistuksi: Vähätalon kotiolot, Hurja Hiljan menettämisen tuska, Lapin asukkaan osattomuus. Muilusta potkitaan runoilija pois nuorena.

Eräs viimeisimpiä näyttämökuvia on Elin Kosolan vierellä istuva, iskulauseista ja fraaseista riisuttu Vihtori Kosola. Pariskunta oivaltaa, että viha on särkenyt kaiken ja siirtynyt heidän pojalleen.

#
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »