Paikallisuutiset

Pienet valot loistivat Itämerellä – Kun Estonia upposi, kannuslainen Kari Nivala seisoi järkyttyneenä Finnmerchant-rahtialuksen komentosillalla ja katsoi myrskyävää mustaa maisemaa

Vedessä aktivoituvat valot loistavat pimeässä. Valot on kiinnitetty pelastusliiveihin ja -lauttoihin, jotka ovat nousseet myrskyävän meren pinnalle.

Estonia on uponnut.

Kannuslainen matruusiKari Nivala näkee tämän kaiken. Hänet on hälytetty komentosillalle vahtiin.

Näky Itämerelle mykistää puoli kolmelta yöllä.

Näin komentosillalta meren, joka oli täynnä pieniä merkkivaloja. Ne kuuluivat pelastusliiveihin ja -lauttoihin. Ihmisiä ei enää näkynyt, ei eläviä eikä kuolleita.

– Ajattelin, että joku pieni rahtialus on uponnut, mitä tapahtuu silloin tällöin, mutta näin komentosillalta meren, joka oli täynnä pieniä merkkivaloja. Ne kuuluivat pelastusliiveihin ja -lauttoihin. Ihmisiä ei enää näkynyt, ei eläviä eikä kuolleita, Nivala sanoo.

Tiedossa oli, että Suomenlahdella ja Itämerellä myrskyää.

Sitä ei kuitenkaan ollut edes harkittu, että Finnmerchant-rahtialus, jonka kannella Kari Nivala nyt seisoi, olisi jäänyt Kotkan satamaan odottamaan.

– Maihin ei jäädä. Kuljetimme metsäteollisuuden tuotteita ja joitain autojakin. Kyseessä oli niin sanottu ro-ro-alus eli peräporttilaiva. Ilma satamassa oli vuodenaikaan nähden kylmä ja tuuli kovaa, meriklaari eli lähtövalmistelut tehtiin tavallista huolellisemmin. Lähdimme saariston suojassa avomerelle.

Rahtialus eteni yötä vasten kovassa vastatuulessa ja tärähteli. Kuului kitinää ja natinaa.

Kari Nivala meni nukkumaan.

– Ei pelottanut, mutta nukuin huonosti ja näin painajaisia. Merenkäynnistä se ei johtunut.

Sitten hyttipuhelin soi. Yöllä kello 2.30 vahtiin tarvittiin lisää porukkaa.

Kannuslainen merimies. Ei maailman itsestäänselvin yhtälö pienellä radanvarsipaikkakunnalla, jossa merestä muistuttaa vain Pohjanlahteen laskeva tumma joki.

Kari Nivala istuu äitinsä olohuoneessa Kannuksen keskustan tuntumassa ja muistelee. ÄitiAnja kertoo sivusta, että poika haaveili jo pienenä merimieselämästä.

Lopullinen kipinä uravalinnalle tuli romaanista Rikas, rakas (Rich Man, Poor Man).

– Siinä ollaan yhdessä vaiheessa merellä. Olihan merimieheksi ryhtyminen yksi haaveista jo lapsena. Armeijan jälkeen aloin järjestelmällisesti hankkia tietoa ammatista.

Nivala on nyt 60-vuotias ja merimieseläkkeellä. Hän ehti tehdä 37 vuoden uran maailman merillä.

Ensimmäiseen laivaansa hän astui vuonna 1980.

– Olin jungmanni eli kansioppilas peruskoulupohjalta.

Maailma oli toisenlaisessa asennossa kuin nykyään. Internetin sijaan paikkaa merillä kytättiin Kokkolan merivälityksen kautta. Toimisto sijaitsi niin sanotussa Kuparitalossa Pitkänsillankadulla.

– Aloitin normaaleissa kansitöissä ahvenanmaalaisen Bror Hussellin varustamon M/S Timgard -laivalla, jolla vietiin sinkkiä Kokkolasta Saksaan, Hollantiin ja Englantiin. Paluulastina tuotiin rautaromua Tanskan ja Ruotsin kautta Tornioon. Neljä tuntia vahdissa ja kahdeksan tuntia lepoa. Työ oli kunnossapitoa ja käsiruoria eli styyraamista. Kävimme ihan Walesissa asti.

Estonian uppoamista edeltävänä myöhäisiltana Kari Nivala ja muu Finnmerchantin miehistö ohittivat meripelastusharjoituksen, joka oli meneillään Helsingin edustalla.

Kukaan ei osannut aavistaa, että yksi suurimmista rauhanajan merionnettomuuksista 1900-luvun Euroopassa oli muutaman tunnin päässä.

– Saimme tiedon laivan uppoamisesta suurin piirtein alueella, jossa Suomenlahti kääntyy Itämerelle. Kun myöhemmin yöllä kuulin, että kyseessä oli Estonia, järkytyin. Uppoaminen oli nopea, koska keulavisiiri irtosi ja autokannelle pääsi vettä. Ei siinä mikään alus pysy pystyssä.

Onnettomuuspaikalla Nivala sai tehtäväkseen olla käsiruorissa.

– Kurssin pitämiseen piti keskittyä. Laivamme oli hyvälläkin kelillä haasteellinen ohjattava, koska siinä oli alimitoitettu peräsin. Aamukahdeksalta alkoi toinen vahti. Tarkistimme pelastuslauttoja ja pinnalla uivia tavaroita, mutta tosiaan yhtään ihmistä ei nähty – vaikka romua oli meressä paljon.

Onnettomuusyön jälkeisenä iltana kello kuusi kaupallisille aluksille annettiin lupa jatkaa matkaa.

– Käännyimme ja menimme Lyypekkiin.

Kaukomaat ja seikkailut. Vapaus, eristyneisyys ja vahva yhteisö.

Merimiehelle työ on elämätapa, suurta seikkailuakin – ainakin vielä 1980-luvulla.

– Silloin oli vielä vanhanaikaisia aluksia, joita lastattiin hitaasti. Meksikossakin paperilastia purettiin kolme viikkoa. Maissa pääsi käymään. Tuli nähtyä Veracruzin kaupunki, jota vanhojen merimiesten juttujen perusteella pidettiin eräänlaisena paratiisina, Nivala sanoo.

Työurallaan hän eteni jungmannista puolimatruusiksi ja matruusiksi.

– Englanniksi se on yhtä kuin ableseaman eli täysioppinut merimies.

Nivala sai uransa toisen pestin M/S Outokumpu -laivalta.

– Niihin aikoihin yhtiöillä oli omia laivoja. M/S Outokumpu oli kokkolalaisille vanha tuttu. Outokummun tuotteita kuljetettiin Keski-Eurooppaan ja Britanniaan. Urani alkuaikoina reissut olivat vielä pitkiä. Amerikassakin kävin monta kertaa: veimme erikoisaikakauslehtipaperia M/S Finnpinellä Kaliforniaan. Näky San Franciscoon auringon noustessa on jäänyt mieleen. Se oli muutenkin erittäin kaunis kaupunki.

Amerikka-ihailu johtui myös siitä, että Nivalan kolme enoa ja setä asuivat siellä.

Aina ei tarvinnut ylittää edes Atlanttia. Yksi Nivalan lempipaikoista löytyi Iso-Britannian itärannikolla.

– Nuorena tykkäsin käydä Isossa-Britanniassa. Tyttöystäväni asui Grimsbyn satamakaupungissa. Tapasimme pubissa. Suhde oli lyhyt mutta laadukas. Kielipääni oli sellainen, että selvisin "moukkitoukki"-englannilla. Englanniksi en osannut kirjoittaa, Nivala kuvailee.

"En koskaan pelännyt merellä", sanoo Nivala.

Mutta mistä ne kovimmat myrskyt löytyivät? Vastaus voi yllättää.

– Mentiin monta kertaa Atlantin yli, kävimme Tyynellämerellä ja Vancouverissa asti, mutta kaikkein ilkeimmät myrskyt olivat juuri Itä- ja Pohjanmerellä.

Pohjanmerta on kuvailtu myrskyisäksi Atlantin reunamereksi.

– Aika pienellä ja matalalla merellä merenkäynti on ilkeää ryskytystä. Tasaisempaa on isoilla vesillä. Tosin kerran jouduimme Välimerellä hiekkamyrskyyn, kun tuuli toi Saharasta hiekkaa.

Tällä vuosituhannella Nivala työskenteli erityisesti öljytankkereilla.

– Ihmiset kuvittelevat, että kyseessä on ontto tynnyri, mutta todellisuudessa aluksessa on monta erillistä tankkia. Lopuksi olin Neste Shippingillä ajamassa öljyä Pohjanmeren öljykenttien poraustorneilta Iso-Britanniaan. Siellä kävin myös viikon mittaisen palomieskoulutuksen.

Nivala oli koko työuransa ajan kannuslainen. Äiti Anja Nivala muistelee, että aina oli yhtä juhlaa, kun meriltä palattiin kotiin.

– Merimies on eri mies! hän toteaa.

Vieläkö Kari Nivala valitsisi saman ammatin?

– Sain rikkaamman elämän kuin jossain muussa ammatissa. Näin maailmaa. Perhe jäi tekemättä, mutta se oli enemmän luonne- kuin ammatinvalintakysymys.

Se suututti Kari Nivalaa jälkeenpäin, kun lehdissä kirjoiteltiin Estonian onnettomuuspaikalle liian hiljaa tulleista aluksista.

– Emme voineet tietää, oliko laiva vielä lähellä pintaa. Olisimme voineet ajaa kopiksi.

Kaikki Estonian onnettomuuspaikan lähialueella olleet alukset määrättiin matkustajien etsintöihin. Finnmerchant-aluksen miehistö ei ihmisiä vedestä löytänyt.

– Jos olisimme löytäneet, pelastaminen olisi ollut hyvin vaikeaa. Ro-ro-aluksia ei ole suunniteltu pelastusta silmälläpitäen. Ne uivat korkealla, ja pelastusveneet lasketaan taavettivaijereilla. Huonossa kelissä niitä ei saa alas. Kaikki ihmiset pelastettiin helikoptereilla, Nivala sanoo.

Hän kuvailee, että seuraavat päivät tuntuivat menevän "kuin puoliunessa".

Tapahtunutta oli vaikea käsittää.

– Itsellänikin oli vähän huono omatunto, kun ei pystynyt auttamaan, mutta minkäs teet. Viime kädessä sen, miten alus toimii, päättää aluksen päällikkö. Köysitikkaat olisi voinut laskea, mutta olisiko kylmettynyt ihminen päässyt kiipeämään kymmentä metriä laivaan? Meille tarjottiin mahdollisuutta terapiaan, mutta en ottanut sitä vastaan. Asiaa käytiin läpi omissa keskusteluissamme.

Pienet valot Itämeren aalloilla tulevat Nivalan mieleen Estonian uppoamisen vuosipäivinä.

– Mieleen tulee myös joulu 1990, kun Finn-Baltic -yhdistelmäalus tuli meitä vastaan ja kaatui seuraavana aamuna Hangon edustalla. Yksi tuttuni kuoli onnettomuudessa.

Estonian uppoamisesta liikkuu useita salaliittoteorioita.

Kuinka Nivala vastaa esimerkiksi räjäytysväitteisiin?

– Varsinkin Virossa on kaikenlaisia huhuja. On tehty yksi elokuvakin, jonka loppukohtauksen olen nähnyt. Mielikuvitus saa puhumaan, mutta minä uskon, että Estonialla oli liian kova matkavauhti liian kovassa kelissä. Väsynyt metalli petti, mekanismit aukesivat. Mistä kiire johtui? Sitä kukaan ei ole kertomassa, mutta tapahtumat johtivat laivojen turvallisuusparannuksiin.

Nivala asuu edelleen Kannuksessa.

– Varsinkin kesällä tekee mieli merelle. Silloin otan auton ja lähden katsomaan merta.

Lue vielä: Kari Nivala muistelee omin sanoin yön tapahtumia Keskipohjanmaan mielipidesivuilla.