torstai 2.7.2020 | 07:59
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Artikkeli

Elise Pihlajaniemen sunnuntaipakina: Jääkauden kolttosia ja muita paikallisia nähtävyyksiä

Elise Pihlajaniemi
Su 13.10.2019 klo 10:00

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Innostuimme lasten kanssa kaivamaan tässä eräänä päivänä metsänreunan hiekkatörmää. Ja voi, hienoa hiekkaa löytyi paksujen kuusenjuurien välistä pikkuämpärikaupalla, upean ruosteisen väristä, suoraan jääkaudelta! Syvän ojan pohjalla kun seisoi, niin metsänpuoleinen ojanseinämä oli kuin oma geologinen museo: maalajien vaihtumisen pystyi näkemään ihan maallikkokin. Vanhan hiekan ensikosketus sitten jääkauden kivien oli hieno kokemus sekä lapsille että äidille. Leikki-ikäisen jälkikasvuni hieno kokemus kuitenkin koostui ehkä lähinnä siitä, että kerrankin äiti osallistui hiekkaleikkeihin ihan vapaaehtoisesti, eikä vain motkottanut hiekantäyteisistä saappaista tai tyytynyt ”syömään” hiekkakakkuherkkuja. Itselleni törmäkuopsuttelun hienous valkeni hiljalleen. Sitä huomasi kädet hiekassa pohtivansa, miten tästä Suomenmaasta löytyykin vielä niin neitseellisiä paikkoja, että voi olla jopa ensimmäinen ihminen, joka sillä paikalla maaperää möyrii. Ainakin siis ensimmäinen kyseisen ojan kaivaneen henkilön jälkeen.

Jääkauden sulamisvesien jättämiä jälkiä on Suomessa nähtävillä joka puolella. Mustikkaihmiset tietävät, että suppa on kuivanakin kesänä takuuvarma marja-apaja kuoppamaisen muotonsa takia, ja jos koulusta on jotain jäänyt mieleen, niin ainakin Salpausselkien merkitys vesien jakajina. Jääkautisia peruja tuokin. Itse asun matalan harjun päällä, ja harjuhan tunnetusti on viimeisimmän jääkauden sulamisvesien muodostama iso hiekkakakku. Ajatus kilometrien paksuisesta jääkuoresta pohjoisen maamme päällä niin lyhyt aika sitten (maapallon mittakaavassa) jaksaa ihmetyttää itseäni aina vaan. Ei ole mikään ihme, että luontomme erikoisuuksia osoittavien/suojelevien kansallispuistojen suosio säilyy vuodesta toiseen paitsi ulkomaalaisten myös syntyperäisten suomalaisten parissa, etenkin tällaisena trendikkään lähimatkailun aikana. Hieno luontomonumentti voittaa mielestäni ihmisen tekemän mennen tullen. Sitä paitsi luontokohteisiin käyvä ”jokamiehenpassi” sopii ilmaisuudessaan ihan kaikenkokoisille budjeteille.

Mutta jos suppakierros tuntuu kovin tylsältä, eikä ojanseinustojen kaivelu puolestaan oikein täysijärkisen puuhalta, niin onhan täällä keski-/pohjoispohjalaisella kotiseudulla nyt uudempiakin nähtävyyksiä kuin jääkauden tekemät! Muistan joskus lukeneeni Suomessa vierailevasta saksalaispariskunnasta, jonka mielestä oli aivan hullua se, että täältä saattaa vielä tänä päivänäkin löytää kivikautisia asuinpaikkoja, ja jopa asuinpainanteita. Siis tuhansia vuosia vanhoja, ihmisten aikanaan kaivamia kuoppia! Saksassa on kai maanpinta niin moneen kertaan muokattua ja asutettua, että kivikaudelta asti koskemattomana säilynyt kuoppa olisi ihmeellinen asia. No, meillähän noita kuoppia piisaa, ja saattaa sieltä löytyä muutama kivikirves, muinaisvene tai hylkeenpyyntiä varten koottu kivikehäkin. Parin tuhannen vuoden päästä moisia löytöjä edustavat sitten marketin parkkipaikan jäännökset ja bensa-asemien ruostuneet ja romahtaneet polttoainesäiliömontut. Voikin olla jokseenkin onnellinen siitä, että elää tässä ajassa ja saa iloita niistä kivisistä nuolenpäistä asfaltinpalojen sijaan.

Nyt syksyllä lehtien lähdettyä ja ennen lumen tuloa on se paras aika käydä katselemassa niin ojanpohjia kuin vaikka sieviläisiä pirunpeltojakin. Jos oma maaperäinnostus on aikaisemmin kohdistunut lähinnä meren ja palmujen viereiseen rantahiekkaan, voi tämä olla hyvä hetki kääntää kiinnostunut katse omiin kotinurkkiin. Jokainenhan nyt on Mallorcan hiekkarantoja kolunnut; välillä on mukavaa ihan ajatuksella ihastella jääkauden valtavien vesimassojen aikaansaamia kotimaisia kolttosia.

Kirjoittaja on saariston kasvatti, junan tuomana nivalalaistunut, lypsykarjatilayrittäjä, viiden tytön äiti ja ikuinen opiskelija.

#
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »