Paikallisuutiset

Tulirokkoon sairastunut Katja Annala joutui pikkutyttönä kesällä 1944 Kokkolan kulkutautisairaalan potilaana eristykseen kymmeneksi viikoksi – Omaiset saivat käydä kurkkimassa ja tervehtimässä potilaita sairaalan ikkunan takaa

KokkolalainenKatja Annala joutui kesällä 1944 kymmeneksi viikoksi kaupungin silloisen kulkutautisairaalan potilaaksi Falanderinkadulle. Keltaisessa isossa puutalossa toimii nykyisin englantilainen päiväkoti, mutta alun perin iso talo rakennettiin kulkutautisairaalaksi, joka avasi ovensa 1904.Kulkutautisairaalan toiminta loppui uuden terveyskeskussairaalan eli Libeckin sairaalan valmistuttua 1972.

(täältä pääset lukemaan lisää Libeckin sairaalasta:”Meillä oli hyvät neulat ja terävät veitset” – Libeckin sairaalalla on Kokkolassa erittäin pitkä ja värikäs historia)

Tuo epidemiasairaalassa eristyksissä vietetty pitkä jakso on jäänyt Katja Annalan muistiin, vaikka hän täytti sairaalassa ollessaan vasta neljä vuotta. Silloisen Katja Söderströmin nelivuotissyntymäpäivä 28. elokuuta 1944 osui juuri sairaalasta kotiutumisen päiväksi.

– Muistan, kun isäni veli tuli polkupyörällä sairaalalle ja hänellä oli mukanaan nukke. Hän otti minut pyörän tarakalle ja vei kotiin. Sitä en tiedä miksi juuri setäni nouti minut kotiin, mutta todennäköisesti isäni oli silloin rintamalla. En tullut kuitenkaan koskaan syytä isältäni kysyneeksi, Annala sanoo.

Kaikkein kamalinta oli, kun vanhemmat olivat ikkunan takana. Ne ikkunat ja niiden takaa katselleet ihmiset ovat jääneet ikuisesti mieleen. Katja Annala

Katja Annalan mieleen kulkutautisairaalassa vietetty aika on tullut nyt, kun koronaepidemian vuoksi vanhempia ihmisiä on kehotettu pysyttelemään kotona neljän seinän sisällä. Kaikkea Annala ei luonnollisestikaan muista kulkutautisairaalassa vietetystä ajasta.

– En muista kuinka paljon meitä potilaita oli huoneessa, enkä sitä olivatko kaikki lapsia vai oliko siellä myös vanhempia ihmisiä. Sali, jossa minua hoidettiin, oli kuitenkin lapsen mielestä iso. Sairaalassa oli muitakin saleja, mutta en osaa sanoa kuin monta potilasta niissä kaikissa oli.

Syy, miksi Katja Annala kulkutautisairaalan joutui, oli tuohon aikaan hyvin yleinen epidemia eli tulirokko. Tautiin sairastuneita eristettiin, jotta sairaus ei leviäisi. Mutta taustalla oli muutakin. Minkki puri Katjan vasemman käden etusormeen.

– Isälläni oli minkkitarha. Talon kuistilla oli minkkien paritushäkki, jossa pidettiin tyttö- ja poikaminkkiä uusien minkkien toivossa. Minua oli tietysti ankarasti varoitettu, ettei minkkien häkkeihin saa missään nimessä koskea.

– Muistan, että oli kaunis kesäpäivä ja aloin kerätä heiniä talon vierestä. Menin heinieni kanssa minkkihäkin lähelle ja puhuttelin minkkejä. Lapsihan on aina utelias. Aloin syöttää minkeille heiniä, kun ne tulivat niitä minulta hakemaan. Yhtä äkkiä minun sormeni oli minkin suussa ja huuto oli kovaa.

– En muista tapahtuneesta muuta kuin, että sormeni oli kamalan näköinen, kun äitini kantoi minut pois. Oli iltapäivä, mutta minua ei viety mihinkään eli ilmeisesti aiottiin lääkitä pelkästään kotikonstein.

– Seuraavana päivänä äitini vei minut sitten kuitenkin Isollekadulle tohtori Hjalmar Pederin vastaanotolle. Äitini kertoi lääkärin kysyneen, että miksi ette tulleet heti vastaanotolle. Peder oli sanonut, ettei hän voi tehdä mitään vaan sormi on amputoitava.

Niin ankaraan toimenpiteeseen lääkäri ei kuitenkaan lopulta ryhtynyt.

– Tohtori Peder oli sanonut tekevänsä sormelle mitä niissä oloissa voi, mutta oli epäillyt, että miten kaikki lopulta onnistuu, Katja Annala muistelee vanhempiensa kertoneen.

Itse hän ei muista lääkärin tutkimuksista mitään eikä edes sitä puudutettiinko sormea lainkaan toimenpiteen yhteydessä. Lopputulos oli kuitenkin se, että sormi lyheni kynnen verran ja viimeinen nivel jäi jäykäksi.

Katja Annalan mukaan vamma ei periaatteessa ole häntä haitannut, mutta viulunsoittajaa hänestä ei tullut, vaikka hän aikoinaan soittotunneilla kävikin. Nykyisin sormi vihoittelee aina pakkasen kiristyessä.

– Aina kun pakastuu, sormi kylmenee ja sitä alkaa pistellä, Annala sanoo.

Onneton minkkien hyvittely ei Katja Annalan osalta päättynyt tohtori Hjalmar Pederin lopulta onnistuneeseen sormioperaatioon. Neljättä ikävuottaan lähentelevä tyttö määrättiin kulkutautisairaalan potilaaksi kymmeneksi viikoksi.

Katja Annala oli sairastunut tulirokkoon, jota oli ollut liikkeellä. Annala arvelee, että lääkäri saattoi epäillä myös jäykkäkouristusta minkin pureman vuoksi.

Falanderinkatu 4:ssa sijainneessa kulkutautisairaalassa olostaan Katja Annala ei pitkästä sairaala-ajasta muista juuri mitään. Sen hän muistaa, että hänen sänkynsä oli suoraan käytävään päin. Ruoka potilaille tuotiin suoraan sänkyyn.

Annalan muistiin on jäänyt vasemmalla puolella salia olleet ikkunat, joiden takaa omaiset saivat käydä kurkkimassa ja tervehtimässä potilaita. Sisälle ei vieraita tartuntavaaran vuoksi päästetty.

– Kaikkein kamalinta oli silloin, kun vanhemmat olivat ikkunan takana. Ihmettelin, että miksi he eivät tulleet sisälle. Ne ikkunat ja niiden takaa katselleet ihmiset ovat jääneet ikuisesti mieleen.

– Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miten ihmiset voivat ikkunoista kurkistella, kun ne olivat niin korkealla maasta. Siihenkin löytyi sitten selitys. Ikkunoiden alle laitettiin varta vasten tehtyjä tikapuita, joille nousemalla pääsi kurkistamaan sisälle.

Katja Annalan muistiin kulkutautisairaalasta on jäänyt sotilaspuvussa olleen sairaalan johtajan tohtori Einar Cederbergin uudet ja kiiltävät saappaat.

– Sanoin kiiltävistä saappaista hänelle ja lauloin, mutta en muista mitä.

Katja Annala tietää, että hänelle oli tullut sairaalassa paiseita päähän korvien yläpuolelle. Vanhemmat olivat olleet ikkunan takana ja nähneet tytön päässä puhkeavia paiseita, jotka vuotivat. Äiti oli huutanut, että tyttö kuolee nyt.

– Einar Cederberg oli sanonut vanhemmilleni, että parasta mitä tytölle tapahtui oli paiseiden puhkeaminen itsestään. Cederbergin mukaan paiseita ei tarvinnut leikata, koska ne purkautuivat luonnollisesti.

Noin 20-paikkainen kulkutautisairaala, jossa Katja Annalakin oli potilaana kesällä 1944, omaa Kokkolassa pitkän historian.

Tarttuvat taudit olivat olleet suomalaisessa yhteiskunnassa jatkuvana riesana. Niinpä Kokkolassakin alettiin puuhata oman kulkutautisairaalan perustamista, kun aika ajoin kaupunkia koetelleet epidemiat olivat yleisiä 1800–1900-lukujen taitteessa.

Erityisen paljon sairaalan rakentamisesta keskusteltiin vuonna 1900, jolloin kaupungissa oli runsaasti tulirokkotapauksia eikä isorokkokaan ollut tuntematonta. Tuolloin terveydenhoitolautakunta joutui vielä luopumaan kulkutautisairaalan perustamisesta muun muassa siksi, koska sairaalan tarvitsemaa sopivaa huoneistoa ei löydetty.

Päätös epidemiasairaalan perustamisesta saatiin aikaan 1902 ja varsinainen rakentaminen tapahtui seuraavan vuoden aikana. Arkkitehti Törnqvistin suunnitelma rakennuksesta toteutettiin vain osittain ja ainoastaan yksi osasto aloitti toimintansa sairaalassa tammikuussa 1904.

Sairaalalle löytyi paikka Falanderinkatu 4:stä kaupungin pohjoiselta ulkolaidalta, etäällä keskustasta nykyisen paloaseman läheltä. Uusi epidemiasairaala oli tarkoitettu sellaisille potilaille, jotka tartuntavaaran vuoksi oli syytä eristää. Alkuvuosina potilaspaikkoja oli vain viisi.

Kulkutautisairaalan tuolloisten sairaalapäiväkirjojen mukaan potilaiden enemmistö oli tulirokkopotilaita heti sairaalan perustamisen jälkeisinä vuosina. Järjestely oli tuohon aikaan yleinen, eli tulirokkopotilaat haluttiin eristää, mutta muita vakaviakin tarttuvia tauteja sairastaneita saatettiin hoitaa pelkästään kotona. Sairaalassa hoidettiin myös useita kurkkumätää ja henkikatarria sairastaneita.

Vuonna 1907 Suomea uhannut vakava koleravaara johti Kokkolassa siihen, että epidemiasairaalasta varattiin tilat myös koleraa sairastaneille. Toinen tuohon aikana kaupunkia uhannut vakava kulkutauti oli lavantauti.

Kulkutautisairaalasta muodostui yksi Libeckin sairaalan osasto. Libeckin sairaala perustettiin Mannerheimin aukion laidalle 1853. Sieltä sairaala siirtyi Hakalahden puolelle 1932, kun Hakalahti oli liitetty kaupunkiin. Libeckin sairaala muutti Kaarlelan kunnan rakennuttamaan niin sanottuun Alkulan kansakouluun Hakalahteen.

Kulkutautisairaalan resurssit olivat yleensä vaatimattomat ja riittämättömät. Esimerkiksi vuonna 1945 tilanne oli se, että potilaat, jotka olisi ehdottomasti pitänyt hoitaa kulkutautisairaalassa, joutuivat joko kotihoitoon tai Libeckin sairaalaan. Libeckin sairaalan laajentaminen 1946 helpotti kulkutautisairaalankin tilannetta.

Kulkutautisairaala oli maantieteellisesti kaukana kaupunginsairaalasta. Kulkutautisairaala saattoi ajoittain olla jopa tyhjilläänkin.

Sotien jälkeen kulkutautisairaalan henkilöstö muodostui lääkäristä ja kahdesta sairaanhoitajasta sekä mahdollisuuksien mukaan muutamasta apuhoitajasta.

Vuosittain potilaita oli 100–200 ja keskimääräinen hoitojakso kesti kuukauden verran.

1970-luvulle tultaessa potilaiden määrä kaksinkertaistui, ja myös henkilökuntaa Libeckin kanssa yhdistettiin. Potilasmäärän kasvu ei kuitenkaan johtunut kulkutauteihin sairastuneiden lisääntymisestä vaan väestönkasvun aiheuttamasta paineesta hoitolaitosten sisällä. Uudessa tilanteessa kulkutautisairaalan toimenkuvaa laajennettiin myös muita pitkäaikaista hoitoa vaatineisiin potilaisiin.

Kokkolan kulkutautisairaala suljettiin virallisesti 28.2.1970. Kiinteistössä aloitti sen jälkeen niin sanottu englantilainen lastentarha. Talo on edelleenkin päiväkotikäytössä.

Lähteet:

Erik Engberg: Terveydenhoito ja sairaanhoito 1945-1971. Kokkolan kaupungin historia V. Toim. Sanna-Maija Kauppi.

Hillevi Toiviainen: Kokkolan kaupungin historia IV (1879-1945).

Annika Tiitto: Libeckin sairaala, Keskipohjanmaa 28.12. 2018.

Annikki Wiirilinna: Libeckin sairalaan vaiheita, Keskipohjanmaa 29.3. 1979.