Paikallisuutiset

Verraton tarinankertoja ja vuosikymmenien uran ammattikalastajana tehnyt kokkolalainen Pentti Rainosalo laski viikolla veneen vesille ja aikoo vuosien tauon jälkeen palata siikaparvien kintereille.

Syksyinen ilta Kokkolan Suntinrannassa joskus 1970-luvun loppupuolella. KalastajaPentti Rainosalon venevajasta kajastaa valo. Paikalla on puolentusinaa kalastuksesta ja veneilystä kiinnostunutta, tai muuten vain paikalle osunutta kulkijaa.

Vajan isäntä kertoo tarinaa. Sen käänteet yllättävät ja juttu tuntuu oikein mielenkiintoiselta. Tarina jatkuu jatkumistaan päättyäkseen viimein. Joku kuulijoista toteaa: ”Tuo ei voinut olla totta”. Pentti Rainosalo kuittaa väitteen sanomalla tuttuun verkkaiseen tyyliinsä: ”Ei niin, mutta hyvä juttu kuitenkin”.

Pentti Rainosalo (81) muistaa asiat, erityisesti päivämäärät ja muut numerot, ikämieheksi verrattoman hyvin. ”Penan” jutut pohjautuvat usein hänen omiin kokemuksiinsa ja mukaan mahtuu myös muilta kuultua toisen käden tietoa.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Pieni kalamies Pentti harrasti poikasena onkimista ja sairastui vähitellen ”tautiin”. Kalastamista hän nimittää parantumattomaksi sairaudeksi, joka ei kuitenkaan ole aivan vaarallisimmasta päästä.

Joku käy tapaninajelulla hevosella ja joku ajaa veneellä lumipyryssä Kokkolasta Merikarvialle. Pentti Rainosalo Kokkolalainen kalastaja

– Talvena 1953 laitoin ensimmäisen pyynnin jään alle. Olin aloittanut KPO:n töissä edellisenä vuonna, kun olin 14-vuotias, Rainosalo muistelee.

Kalastusinto kasvoi tasaisesti ja vuonna 1964 mies oli pakotettu ilmoittamaan verottajalle kalastuksesta kertyneitä tuloja.

– Kalaa tuli sen verran hyvin, että ei voinut enää jättää ilmoittamatta. Tauti paheni koko ajan ja vuonna 1971 jäin sitten pois KPO:lta, missä olin viimeksi myyjänä tavaratalon urheiluosastolla.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

– Minua otti päähän, kun KPO piti liikettä auki ainoana Kokkolassa iltaisin kahdeksaan asti. Kun aloin ammattikalastajaksi, ei mikään aukioloaika enää minuun vaikuttanut.

Pentti Rainosalo, ammattikalastaja vuodesta 1971 lähtien.
Pentti Rainosalo, ammattikalastaja vuodesta 1971 lähtien. Kuva: Clas-Olav Slotte

Rainosalo kalasti 1960-luvulla lohtajalaisen Nissilän valmistamalla 25-jalkaisella puuveneellä. Vene oli hyvä, mutta 7,5-metrisenä vähän pieni ja vieläpä ilman hyttiä. Kalastaja oli aina täysin kelien armoilla liikkuessaan Kokkolan edustan merialueella.

Vuonna 1973 mies teki käänteentekevät vaihtokaupat Rauanheimon ahtausfirman kanssa.

– Laivoja ei enää lastattu ”redillä”, eikä heillä ollut käyttöä muutaman sentin yli 10 metrin pituiselle kuljetusveneelle. Sillä oli viety ahtaajia laivoihin. Istuinpenkit kiersivät paatin ympäri. Tehtiin vaihtokaupat Rauanheimon kanssa. He saivat minulta pienemmän veneen, jolla pääsivät kätevästi saareen saunalle.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Rainosalo vei uuden hankintansa Sarinille Öjaan, missä puuvene sai ylleen lasikuitupäällysteen.

– Hain siihen Rintalan hajottamolta vanhan kleinbussin hytin. Siitä leikattiin viimeisen ikkunan mitta pois ja laitettiin vanerista takaseinä. Hytillinen ”merivolkkari” ajoi asiansa, kun siihen asennettiin vieläpä Austin Mailerin lämmityslaite. Kyllä oli juhlaa päästä merellä välillä hyttiin lämmittelemään.

Moni vähänkin iäkkäämpi kokkolalainen muistaa erikoisen näköisen rakennelman, jolla Rainosalo lipui hiljalleen venevajansa eteen Suntissa. Kyseessä oli ehkäpä maailman kaikkien aikojen ainoa Merivolkkari.

Persoonallinen työväline oli Rainosalon käytössä aina vuoteen 1984 saakka.

– Sitten hankin edelleen käytössä olevan alumiiniveneen. Vanhan paatin möin Saimaalle, missä sillä alettiin pyytämään muikkua.

Aluminavarvet rakensi Rainosalolle ja Pekka Rantalalle komeat tasaperäiset alumiiniveneet. Pentin veneeseen tuli voimanlähteeksi Valmetin kuusisylinterinen kone, jossa on hevosvoimia 175.

Viimeistelyt on tehty ja veneen nosto voi alkaa. Pentti Rainosalon kalavene on talviteloilla aivan satama-altaan vieressä.
Viimeistelyt on tehty ja veneen nosto voi alkaa. Pentti Rainosalon kalavene on talviteloilla aivan satama-altaan vieressä. Kuva: Clas-Olav Slotte

Siianpyynti kävi kiivaana vielä 1980-luvun alkupuoliskon. Ammattimiesten, ja vähän harrastajienkin, tapana oli lähteä merelle alkuillasta. Pyynti laskettiin halutuille vesille ja keskiyöllä saatettiin torkahtaa pariksi tunniksi veneessä. Aamuyöstä alkoi verkonnosto, jotta saalis saatiin perkaukseen ja rantaan välittäjille mahdollisimman aikaisin.

Rainosalo muistaa eräänkin elokuisen kuukauden, jolloin pyyntipäiviä kertyi 29 kappaletta. Nukkuminen jäi silloin vähiin ja joskus Rainosalo saattoi Suntissa ollessaan nukahtaa likimain kesken lauseen. Ehkä jopa kesken evästuokion.

Syöminen oli ympäripyöreitä päiviä tehneelle kalastajalle satunnaista. Ruoka maistui, silloin kun sitä oli ehditty hankkimaan. Yhtenä kesänä Pentti paahtoi merellä päiväkaupalla pelkkä porkkana- tai hernepussillinen ruokanaan.

– Joo. En ole koskaan ollut ronkeli ruuan suhteen. Avoveneaikaan oli merellä erikoisuutena syödä paistettuja silakoita. Laitoin lankun laidalta laidalle ja siihen päälle tuoreita silakoita. Otin sitten kaasutohottimen ja paistoin sillä kalat. Hyviä olivat, Rainosalo naurahtaa.

Univelka oli ”parantumattomasti sairaalla” jatkuvasti kaverina. Parin–kolmenkymmenen kilometrin ajomatka ulapalta Suntiin oli pääasiassa yksin liikkuneelle Rainosalolle monesti haastava. Silmiä tarvittiin katsomaan eteen, eikä perkattavaa ja korjattavaa aina ollut koko ajomatkan ajaksi. Ääritilanteessa Rainosalo riisui vähintään ylävartalon paljaaksi ja virkistyi hytin ulkopuolella vasta-aallosta tulleista pärskeistä.

Uusi ja isompi kalastusalus laajensi aluetta, johon Rainosalo saattoi lähteä töihin. Myös apuvälineistö oli kehittynyt ja mahdollisti kalastamisen syvemmissä vesissä. Pelkällä miesvoimalla ei esimerkiksi tavallinen kolme metriä korkea verkko noussut 20 metrin vedestäkään kuin pari vaaksan mittaa yhdellä vedolla.

Ajan myötä veneisiin oli tullut kaikuluotaimet, tutkat ja verkonnostokoneet.

– Kyllä nostokone oli verraton uudistus. Kävin neljä vuotta peräkkäin joka lauantai hieronnassa, kun verkkojen nostamisessa kropan piti olla kunnosssa. Kun nostokone tuli, ei tarvinnut kuin kahvitella ja katsella verkon nousemista.

Syksyllä 1985 Rainosalo päätti lähteä uusille vesille kokeilemaan, nousisiko sieltä paremmin siikaa kuin Kokkolan vesiltä. Kalasatamat olivat jo pääosin valtion omistamia ja siten ammattikalastajien käytettävissä heidän kotipaikastaan riippumatta.

– Olin syksyn -85 Uudenkaarlepyyn edustalla Munsalassa. Siikaa tuli hyvin. Eräs pietarsaarelainen kalastaja kertoi, kuinka hienoa on pyytää turskaa vähän etelämpänä Selkämerellä. Hän oli saanut keskimäärin 970 kiloa per merelle tehty reissu.

Tanskan salmista tuli 1980-luvun alussa ns. suolapulssi, joka toi turskaa runsaati jopa Kokkolan korkeudelle. Kovin kummoista tulevaisuutta ei kyseiselle kalalajille Pohjanlahdella ollut, sillä täkäläinen vesi oli turskan kutemista ajatellen liian makeaa.

– Siian kilohinta oli selvästi parempi kuin turskan. Mutta niin olivat saalismäärätkin erilaiset. Ajattelin tehdä turskalla pitkän pennin ja lähdin Virmavirran Timpan kanssa Merikarvian vesille.

Kokkolan miehillä oli kohtalaisen hyvä vene kulkea rannasta ulompana Pohjanlahdella, mutta siikaverkoilla ei ollut mitään käyttöä uuden kalalajin pyynnissä.

– Meillä oli kauhea kiire hommata verkkoja. Onneksi saatiin ostettua niitä kalastamisen lopettaneilta vanhemmilta miehiltä. Juhannusaattona 1986 oli yhden päivän saalis 1240 kiloa turskaa. Siitä maksettiin muistaakseni kalastajalle neljä markkaa kilolta, Pentti Rainosalo muistelee.

Turskaa nousi merestä pitkälle syksyyn asti. Vaikka edeltäjältään nimen perinyt ”Väiski”-vene oli hyvinkin merikelpoinen, tuli silläkin rajat vastaan.

– Kun kalastettiin kymmenien kilometrien päässä rannasta, oli syksy aika hankala. Tuli liikaa rokulipäiviä, kun kelit kävivät kovemmiksi. Päätettiin tulla syksyisin takaisin tänne siianpyyntiin.

Pena Rainosalo vietti peräti viisi vuotta pääosin Merikarvialla ja toiset viisi vuotta Kaskisissa turskaa pyytäen. Lohenpyyntikin oli hetkittäin ohjelmassa. Timo Virmavirta hankki etelästä oman veneen ja oli samoilla vesillä kolmen vuoden ajan.

Kolmas kokkolalainen kalastaja, Pekka Rantala, intoutui myös turskavesille. Koska Väiskin kantavuus oli isojen saaliiden ja todella painavien verkkojen vuoksi koetuksella, otti Rantala Rainosalon vinkistä vaarin ja pidensi omaa alumiinivenettään kahdella metrillä ennen Selkämerelle lähtöä.

Merikarvian vuosilta kirjasi Pentti Rainosalo kalastusuransa isoimmat saaliit. Paras yhden reissun (kahden päivän) saalis oli vähän yli 3000 kiloa turskaa. Suurin yksittäinen kala painoi 31,950 kiloa ilman sisälmyksiä. Turskan pituus oli 142 senttiä ja ympärysmitta ennen perkuuta 96 senttiä. Virmavirta ja Heimo Marjamaa saivat vähän myöhemmin vielä 400 grammaa suuremman.

– Turskanpyynnissä miellytti se, että simppuja ei joutunut irrottamaan verkosta. Verkot olivat niin harvoja, etteivät simput niihin jääneet.

– Verkonnostokone nosti vaivatta verkot syvältäkin. Pyynti oli monesti 150 metrin syvyydessä. Kalat irrotettiin verkoista yksittäin ja myös perkattiin käsin. Isonkin saaliin ehti puhkoa paluumatkalla, kun kalapaikka oli usein keskellä Pohjanlahtea 90 kilometrin päässä satamasta.

Pentti Rainosalo ei pitänyt pahana juttukaverin puuttumista kalareissulla. Läheskään aina ei kaveriksi halunnut päässyt viettämään pyyntiyötä Pentin paatissa.

– Yleensä oli parempi kalastaa yksin. Mikään ei ollut niin tympeää kuin lähteä kalapaikoilta ajamaan takaisin rantaan, kun kaveri tuli merisairaaksi. Monesti kävi niin, että vänkäri joutui lyömään maaten kesken kaiken.

Rainosalo on aina ollut innokas urheilun seuraaja ja vähän urheilutietäjäkin.

– Kerran suostuin ottamaan kaksi Harjavallan tehtaiden outokumpulaista kyytiin. Pidettiin siinä vähän tietokilpailua. Kysyin, että nimetkää kymmenen suomalaista olympiavoittajaa, joiden etu- ja sukunimet alkavat samalla kirjaimella. Vastaus alkoi ”Verner yöök Veckman”. Ei ollut häävi reissu sekään.

Ei myöskään vastaajalle, sillä pahoinvoinnin lisäksi vastauksen alkukin meni pieleen. Kyseisen painimestarin sukunimi kun alkaa w:llä.

Harvoista kalakavereistaan Rainosalo nimeää ehkä parhaaksi poikansa Mikaelin. Hän oli opintojensa päätyttyä useamman kesän pyynnissä Pentin apuna tulematta kertaakaan merisairaaksi.

Luonnon armoilla liikkuvan ammatissa on aina paljon muuttujia. Yhden asian Pentti Rainosalo on omin aistein saattanut varmaksi havaita. Tuulet puhaltavat nykyisin toisin reippaasti kuin viime vuosituhannella puhalsivat. Samalla talvet ovat lyhentyneet aika olemattomiksi.

– Muistan hyvin joulun 1997. Lähdin tapaninpäivän aamuna pyyntiin Kallberget vesille. Pakkasta oli Trullevissa reilusti jo kun lähdin. Myöhemmin päivällä isä soitti ja kertoi pakkasen kiristyneen 16 asteeseen. Jäätä syntyi kovalla vauhdilla ja päätin olla palaamatta Trulleviin.

– Lähdin ajamaan etelään ja sain tutun kalastajan tuomaan polttoainetta Brännskatan kalasatamaan. Tankkasin ja jatkoin ajamista kohti etelää. Rannoilla oli kylmää ja tyyntä, mutta avomerellä pyrytti koko matkan lunta. Mitään ei pimeydessä näkynyt, mutta viimein olin perillä ja jätin veneen talveksi Merikarvialle.

Muutaman tunnin sikäläisessä kalasatamassa torkuttuaan heräsi Rainosalo yllättävälle aamupalalle. Paikallisen kalastajan rouva oli päättänyt yllättää vieraan ja toi veneelle lämmintä riisipuuroa.

– Joku käy tapaninajelulla hevosella ja joku ajaa veneellä lumipyryssä Kokkolasta Merikarvialle, hymähtää Rainosalo taannoiselle tapaukselle.

Nosturin jalan alustapölli liikkui Pentin käsissä kuin untuvatyyny, kun kalamiehet toisiaan auttaen saattelivat aluksensa vesille.
Nosturin jalan alustapölli liikkui Pentin käsissä kuin untuvatyyny, kun kalamiehet toisiaan auttaen saattelivat aluksensa vesille. Kuva: Clas-Olav Slotte

Vapaus olla, tehdä ja kulkea sekä hetket ”rasvatyynellä” merellä lämpimän sään vallitessa ovat mieluisimmat seikat, jotka Pentti nostaa työstään esille.

– Sain tehdä sitä mistä tykkäsin, eikä tarvinnut hikimärkänä polkea määräminuutilla työpaikalle. Kerran lääkäri tuumasi, kun vähän vaivojakin oli, että raskaan ammatin olet valinnut. Minä huomautin hänelle, että olen maailman terveellisimmässä ammatissa. Tiedän ainakin sata kevyestä työstä sairauseläkkeelle joutunutta, jotka ovat sittemmin alkaneet kalastamaan.

Mutta ei niin hyvää, etteikö huonoakin?

– Onhan se kalastajalle raskasta, jos saalista ei tule. Silloin panee miettimään, että mihin piruun ne ovat menneet.

Ympärivuoden kalastava kulkee usein vaativissa keleissä. Pentti Rainosalo kertoo kaikesta osaamisesta huolimatta ”läheltäottoja” osuvan satunnaisesti liki kaikille ammattikalastajille.

– Tammikuun 12. päivä 1969 ajoin kelkalla verkoille ja jäästä läpi. Repskärin läheltä oli viisi kilometriä Trullevin mökille ja pakkasta oli 21 astetta. Vaatteet olivat kuin peltiä, kun pääsin juosten perille. Vaihdoin kuivat päälle ja lähdin naaraamaan verkkoja.

– Seuraavana päivänä menin palokuntaan ja sain houkuteltua Keron Leksan sukeltamaan kelkan ylös.

Merivartijat pysäyttelevät toisinaan ammattimiehiäkin merellä. Talvisin voi tulla moitteita ilman kypärää kelkkailemisesta.

– Olisi kiva nähdä tilasto siitä, kuinka moni on hukkunut kypärä päässä ja kuinka moni karvalakin kanssa. Uskon, että moni tuttu olisi jäänyt avantoon veden tunkeutuessa ahtaan kypärän sisään, sanoo Rainosalo ja luettelee liudan vedenvaraan joutuneiden kalastajien nimiä.

Kunnon saaliskin saattaa joskus vetää kalamiehen kulmia kurttuun.

– Lokakuussa 2003 sain kerralla liki 400 kiloa siikaa. Valtaosa oli mätikalaa, eli ne oli pakko perkata käsin. Mätihän on itse kalaa arvokkaampaa. Apua ei löytynyt mistään. Oli siinä istuminen ennen kuin kalat oli perattu ja mädit eroteltu.

Omat ongelmansa oli myös oudoille vesille siirtymisessä. Merikortteihin ei ole merkitty läheskään kaikkia kiviä ja niiden oppiminen otti aina aikansa.

Paatti vesillä ja laituriin kiinnitettynä. Pentti Rainosalo aikoo pitkästä aikaa virittää siikapyynnin Kokkolan edustalle.
Paatti vesillä ja laituriin kiinnitettynä. Pentti Rainosalo aikoo pitkästä aikaa virittää siikapyynnin Kokkolan edustalle. Kuva: Clas-Olav Slotte

Kalastajalegenda on ollut viimeiset kymmenet vuotta etupäässä muissa töissä. Hän oli 105-vuotiaana poisnukkuneen isänsä omaishoitajana seitsemän vuoden ajan.

– Se oli aika täysvaltainen homma. Vuosien saatossa jäi paljon töitä rästiin. Nyt olen tehnyt niitä. Venevajakin on kunnostettu ja maalattu. Tarkoitus on vielä kokeilla kalastamista. Vene ja verkot ovat yhä olemassa, huomauttaa Pentti Rainosalo, jonka paatti nostettiin tiistaina muutaman muun ison kala-alukset tavoin valtavalla nosturilla talviteloilta Trullevin kalasataman altaaseen.

Lokakuussa 82 vuotta täyttävä Pena askaroi vesillelaskussa vähintään yhtä pontevana ja riskinä kuin vuosikymmeniä häntä nuoremmat kalamiehet.

Kalastuksen tulevaisuutta ammattina ei Rainosalo näe lainkaan valoisana.

– Paljon pitää olla pelimerkkejä, jos tähän hommaan puhtaalta pöydältä lähtee. Kalusto ja välineet maksavat paljon ja kalastusta rajoitetaan nykyisin aika tavalla.

– Ennen sai kalastaa niin paljon kuin halusi. Nyt on kuturauhoitusta, lohenpyynnin rajoitusta, ajoverkkokieltoa ja erinäisiä EU:sta johtuvia määräyksiä. Ehkä pahin on kuitenkin tuo hyljehomma.

Joitakin vuosikymmeniä sitten Kokkolan vesillä törmäsi hylkeeseen hyvin harvoin. Välillä meni vuosia, ettei näistä vekkuleista olennoista nähnyt merelläliikkuja vilaustakaan.

– Nyt niitä käy jo tässä kalasataman altaassakin. Olin melkein 11 vuotta turskanpyynnissä ja verkkoihin jäi sinä aikana alle kymmenen hyljettä. Täällä niitä tuli yhtenä keväänä viikon sisällä yhdeksän ja tilanne on mennyt siitä yhä hullummaksi. Hakalan Timppa kertoi nähneensä seitsemän yhtä aikaa veneen vierellä.

Hylkeistä johtuen siikapyyntiä ei voi jättää mereen yön yli tai edes useammaksi tunniksi.

– Pikapyyntiä harrastavat nykyään. Kun kalaparvi löytyy, lasketaan verkot ja nostetaan saman tien ylös. Muuten ovat pyydykset riekaleina ja kalat tipotiessään.

Pentti Rainosalo pitää kuntoaan yllä mm. käymällä kahdesti viikossa kuntosalilla ja kerran voimistelussa. Ikämies seuraa vapaa-aikanaan monipuolisesti maailmanmenoa. Seurannassa urheilu menee vähän kaiken muun edelle.

– Isän kaverina innostuin snookerin katsomiseen. Siihen jäin todellakin koukkuun. Tiikereiden lentopallopelit käyn myös aika säännöllisesti katsomassa, sanoo nuoruudessaan kaksi pienoiskiväärin SM-kultaa voittanut ja mm. nyrkkeilyä harrastanut konkari.

Kommentoi Ilmoita asiavirheestä