Paikallisuutiset

Rovaniemen nuoruus- ja bändivuosista Rollo-kirjan kirjoittanut Tommi Liimatta kertoo mieluummin vähästä paljon kuin toisin päin: "Ehkä se on sitten sitä pakkomielteistä suhdetta todellisuuteen."

Tommi Liimatta kokisi varmasti suurta tuskaa, jos osamme käännettäisiin toisin päin ja hän joutuisi tämän henkilöjutun kirjoittajaksi. Kohtaamme videokokouksessa nettikameroiden rajaamina. Moni yksityiskohta jää tavoittamatta: onko kodissa kirpparitavaraa vai Ikeaa, mitä tuo paidan logo tarkoittaa, mitä kahvia hän tarjoaa, jos tarjoaa, juoko kauramaitoa?

Kuva ei kerro. Kirjailija-muusikko-sarjakuvapiirtäjä Tommi Liimatan kodista näkyy vain ikkuna, tietokoneen valkoinen virtajohto ja vilaukselta kirjahylly. Sohva on sijoitettu ikkunan eteen, ja hetkittäin auringon heijasteet peittävät haastateltavan kasvot.

Liimatalle tällaiset palikkatason kuvailut eivät riittäisi. Hän on yksityiskohtien ihminen, pikkutarkka kertoja, joka sivuaa suuria teemoja detaljien seassa.

Kesä–heinäkuussa kuullun radiosarjansa, Tommi Liimatan suuren serkkuteorian, yhdessä jaksossa hän käsittelee discomusiikkia Boney M. -yhtyeen kautta. Jakso alkaa suurilla kiteytyksillä, kuten "rytmi on lupaus jatkosta" tai "suosio on tanssikappaleen olemassaolon tarkoitus", mutta pian kerronta keskittyy rumpukonemalleihin, tuotantoratkaisuihin ja musiikin analysointiin.

Se olikin hyvä, että menin syvään päähän ja antauduin pilkan kohteeksi, koska sieltä tulivat ne lähijätkät. Tommi Liimatta Kirjailija-muusikko-sarjakuvataiteilija

– Olen ollut aina kiinnostunut tällaisista asioista. Olen pettynyt, jos joku teos huitaisee puolella sivulla läpi vaikkapa jonkin suosikkilevyni ja sen tekemisen, Liimatta kertoo.

Viehtymys yksityiskohtiin iski viimeistään 1990-luvun loppupuolella, jolloin Deep Purple -yhtyeen levyistä alkoi ilmestyä vuosipäiväpainoksia. Levyjen mukana tuli paksu vihko, joka valotti albumin tekovaiheita vaivaa säästämättä.

– Se tarkkuus minua viehätti. Asioilla on aina taustansa. Vaikkapa sillä, miksi jollakin levyllä on juuri tiettyjä biisejä.

Viime keväänä Liimatta oli hukkua yksityiskohtiin. Työn alla oli yli 700-sivuisen järkäle, syyskuun 2. päivä ilmestyvä Rollo-kirja. Teos käy läpi Liimatan bändin, Absoluuttisen Nollapisteen, Rovaniemi-vuodet 1990–1996.

Taikina tahtoi turvota uunista ulos. Vaadittiin neljä kirjoituskierrosta.

– Jokaisen kierroksen tarkoitus oli vähentää sivumäärää. Yritin päästä alle miljoonan merkin, mutta en minä mitenkään päässyt. Siinä on miljoona kaksisataatuhatta. Mutta kuinka tiivisti asia on sanottavissa, että se on vielä ymmärrettävissä? Siinä pitää vain jättää asioita pois, hyviäkin juttuja.

Rollon rinnalla Liimatta kirjoitti materiaalia 8-osaiseen radiosarjaan. Koronakriisi oli juuri puhjennut, joten työt lomittuivat lapsiperhearkeen.

– Kun nukkuu jatkuvasti viisi tuntia, siinä on puolipsykedeelisissä tunnelmissa. Jokin vihko piti olla koko ajan mukana, että ehti lapsen ruokailun kyljessä nakkaamaan jotain sisältöä radio-ohjelmiin vähän niin kuin vasemmalla kädellä.

Kun Rollon neljäs versio valmistui, Liimatta kirjoitti Facebookiin: "järjettömän hyvä tuli ja tällaisia musiikkikirjojen pitää olla jne jne, mutta nyt haluan vain nukkua."

Heinäkuu ja harvinainen loma tulivat tarpeeseen.

– Olin tuhma ja kävin Riiassa. Ei siitä mitään tullut... tai siis ei siitä mitään pahaa seurannut. Kotimaan matkailua harrastin kyllä myös.

Kotimaan matkailua Liimatta on viime vuosina harrastanut myös kirjoissaan. Vuosina 2015 ja 2017 ilmestyneissä Jeppiksessä ja Jeppis 2:ssa Liimatta kirjoittaa lapsuusvuosistaan Pietarsaaren Kråkholmassa 14-vuotiaaksi saakka.

Pian ilmestyvä Rollo taas käsittää jakson, jolloin Liimatta asui Rovaniemellä äitinsä kanssa. Kasiluokkalaisen Tommin vei pohjoiseen äidin inho Pietarsaarta ja ruotsinkielisyyttä kohtaan. Sitä inhoa ei muu perhe jakanut. Itä-Suomesta kotoisin ollut äiti halusi pohjoisen maisemiin.

– Hän ei tuntenut oloaan kotoisaksi tasaisella meri-Pohjanmaalla.

Liimatta muistaa aluksi tehneensä vastarintaa, mutta murrosikäisen ääntä ei kuultu. Rovaniemelle oli lähdettävä, vaikka Tommi tunsi olevansa nyt ja aina pietarsaarelainen.

– Kun sain tietää sen vuotta aikaisemmin, opin suhtautumaan siihen jopa niin, että aloin viimeisenä Pietarsaaren-vuotena sabotoimaan vanhoja kaverisuhteita, jotta en jäisi ikävöimään heitä. Sitä on pakko pärjätä jotenkin.

Isä jäi Pietarsaareen töihin ja ajeli viikonloppuisin Rovaniemelle, kunnes ei enää ajellut. Vanhempien avioliitto säröili, ja puhelinriidat läpäisivät rivitaloasunnon ohuet seinät. Liimatan "[s]arjakuviin ja lauluihin ilmestyi varjo, ainakin häive; varjon syntyä en paljastanut ja käyttäydyin ulospäin kuin ennenkin."

Nuoren Tommin elämässä alkoi oman paikan ja ihmisten etsintä. Siihen liittyi hurja taiteen tekemisen ja luovan leikkimisen vimma. Sarjakuvien, elokuvien ja musahäröilyn maailmoissa Liimatta kiinnittyi uusiin ystäviinsä. Heidän joukossaan oli Absoluuttisen Nollapisteen pysyvä ydinryhmäAki Lääkkölä (kitara),Aake Otsala (basso) jaTomi Krutsin (rummut), joista tuli Liimatalle "uusi perhe" hajoavan tilalle.

Ensin tulokkaan piti kuitenkin ottaa riski, näyttää outoutensa ja luoda maineensa. Luokan edessä luettu dadaistinen kouluaine jakoi ikätoverit niihin, jotka ilkkuivat ja tönivät, ja niihin, jotka kiinnostuivat.

– Se olikin hyvä, että menin syvään päähän ja antauduin pilkan kohteeksi, koska sieltä tulivat ne lähijätkät.

Rollo on paitsi nuoren Tommin tarina myös Absoluuttisen Nollapisteen ja laajemmin Rovaniemen rockelämän historiikki vuosilta 1990–1996. Aineistona Liimatta käytti lehtileikkeitä, verkkoarkistoja, haastatteluja, varhaisia kasettinauhoituksiaan ja säännöllistä päiväkirjaansa.

Siihen hän kirjoitti muutaman rivin jokaisten bänditreenien jälkeen. Aineiston keruusta tuli tietoista jo Nollapisteen synnyn aikoihin 1990-luvun alussa.

– Tietysti se oli siinä vaiheessa vain etäinen haave, että julkaisen jossain vaiheessa jotain kirjoja. Mutta jokin sellainen siinä oli, että nämä ovat tärkeitä ja siistejä juttuja ja nämä kannattaa kirjoittaa.

Heti kirjan saatteessa lukijalle kerrotaan, ettei kyse ole romaanista.

– Rollo on tietokirja, mutta se on elämyksellistettyä historiaa, koska siinä selvästi yksi kokija. Mutta samalla se on kuoroteos, koska siinä on haastateltuja ihmisiä, eli se ei ole vain minun tajuntani läpi kerrottu.

Liimatan harmiksi muut bänditoverit eivät muistaneet asioita samassa laajuudessa kuin hän.

– Nollapisteen jätkistä kaksi ei oikeastaan antanut mitään. Yhdeltä sain muutaman vastauksen. Ei tämä heille ole ollut tärkeä asia.

Muilta lähipiiriläisiltä ja ystäviltä muistoja herui onneksi enemmän.

– Jos uskon, että itselläni on noista ajoista hyvä muisti, se on turhauttavaa, kun muilla ei ole. Eli he muistavat pahimmassa tapauksessa asiat juuri samalla tavalla kuin minä. Onneksi oli sellaisia törmäyksiä, että tuli kaksoisvalotusta asiaan eikä vain vahvistusta. Halusin yllättyä ja pöyristyä, mutta pöyristyin valitettavasti vähän.

– Lukemisen miellyttävyyden kannalta on luultavasti hyväkin, ettei siinä ole koko ajan kuoromaisuutta.

Kaukaisiin lapsuusmuistoihin ja huteriin päiväkirjamerkintöihin pohjautuvat Jeppikset taas kallistuvat romaanin suuntaan. Niissä muistoja piti yhdistellä raaemmin, jotta kerronta rullaa.

– Eli jokaista kirkonrottaa ei tarvitse raportoida, vaan tehdään yksi superkirkonrotta, jossa tapahtuu monia asioita. Romaanimaisuus on sitä, että valehtelemalla tehdään elävämpää totuutta.

Ja elävää Jeppisten kuvaus onkin. Alakoululaisen Tommin elämästä ja asemasta poikaporukassa kerrotaan paikoin hämmentävän tarkasti. Mieleen painuu kohtaus, jossa Tommin luokan tulokas tulee käymään kylässä. Hän katsoo Tommia, hymyilee ja vääntää tämän käden luonnottomaan asentoon selän taakse: jos huudat, sattuu vielä enemmän.

– Esimerkiksi tuo tyyppi oli vähän pelätty jätkä. Hän teki noin monellekin. Kun muistaa sen tyypin, muistaa sen, mitä kaikkea hän on tehnyt.

Jeppikset Liimatta pyrki kirjoittamaan lapsen tasolta, välittämään alakoululaisen "pallinaamaisen" kohelluksen ilman aikuisen tulkinta-asemaa.

– Yritin kirjoittaa Jeppiksiä pari kymmentä vuotta ennen kuin se rupesi onnistumaan. Vuonna 2011 tajusin, että se pitää kertoa lapsen tasolta, yksinkertaisesti. Se on kauhean vaikea tyylilaji.

Muistoja herättääkseen Liimatta kiipesi Ristikarin koulun vintille ja haisteli papattien ruutia päästäkseen venetsialaisten tunnelmaan.

– Ja pääsinkin. Kaikki on sallittua, kun yrittää hypnotisoida itseään.

Jeppikset kirjoitettuaan Liimatta tunsi tyhjentäneensä päänsä Pietarsaari-muistoista. Samoin kävin Rovaniemelle. Liimatta kirjoitti kotikaupungit itsestään ulos karkkikioski, Kissin levy ja keikkareissu kerrallaan. Pyrkimyksenä on kirjoittaa mikrohistoriaa.

– Jeppiksissä ja Rollossa edetään käyntivauhtia, jolloin nähdään paljon enemmän, kuin jos kuljettaisiin lentokoneella sama matka.

– Tämä korkearesoluutioinen kerronta on minusta kiinnostavaa.

2000-luvun alkupuolella Liimatan taiteellisen työn painopiste muuttui. Keikka- ja levymyyntitulot hupenivat, eikä uusi YleX enää soittanut Nollapistettä Radio Mafian malliin.

Valinta oli selvä: koska musiikilla ei voinut elää, laulaja, säveltäjä ja bändinsä keulakuva keskittyi kirjailijuuteen. Vuoden 2017 Autarktis toi jo Finlandia-ehdokkuuden.

– Totta kai levyjen tekokin kiinnosti ja kiinnostaa, mutta se on sitten harrastus, kun ei siitä elantoa voi saada.

Absoluuttisen Nollapisteen toistaiseksi viimeisin julkaisu on kaksiosainen, suureellisen teatraalinen Pisara ja lammas (2012, 2014), jossa Liimatan lisäksi laulavat Olavi Uusivirta, Paula Vesala, Erkki Seppänen ja Milla Palovaara.

Bändin ystäviä ilahduttaa uutinen, että Liimatta on parin viikon ajan demottanut ja nuotintanut tulevan levyn kappaleita. Vielä elokuun lopussa hän ehti julkaista soolotuotantoa Tommi Liimatta & Herttomiehet -yhtyeellään.

Liimatta kertoo, ettei hänellä ole soittajan identiteettiä – hän on biisintekijä. Jo Rollo-kirjan alkupuolella Tommin kiinnostus klassisen kitaran soittoon lopahtaa.

Oppimateriaalia säveltämiseen löytyi kirjaston levy- ja nuottihyllyistä. Liimatta kuunteli musiikkia oppiakseen popin tehokeinoja.

– Jos opin 14-vuotiaana jonkin uuden soinnun, ajattelin heti, että pitää tehdä biisi, jossa tätä sointua voi käyttää. Lainasin nuottikirjoja nähdäkseni, miten muut tekevät biisejä.

Liimatan tavoitteena oli tulla ikäluokkansa kovimmaksi biisintekijäksi. Vaikea sanoa, miten siinä kävi, mutta omaehtoinen säveltäjä ja mestarillinen sanoittaja Liimatta eittämättä on.

Lopulta kirjoja ja levyä yhdistää vahva temaattinen silta.

– Arki on ollut minusta aina kiinnostavaa, siis tämä, mitä voi hienosti nimittää mikrohistoriaksi. Absurdeja asioita on ihan arjessakin, kun niitä vain huomaa. Ehkä se on sitten sitä pakkomielteistä suhdetta todellisuuteen.

Otsikkoa muutettu klo 8.12.