Paikallisuutiset

Jukka Aniaksen uutisanalyysi: Esko Aho vakuuttaa 30 vuoden takaisten Hornet-kauppojen vahvistaneen Suomen liittoutumattomuutta – asiallisesti amerikkalaishävittäjien hankkiminen kuitenkin valoi pohjan Suomen Nato-optiolle

Runsaat pari viikkoa sitten (9. syyskuuta) valtioneuvosto hyväksyi puolustusselonteon, jonka sivulla 41 lukee:

Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustaan kuuluu kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Tämä säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä.

Muotoilussa ei ole pienintäkään dramatiikkaa. Jo Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksenturvallisuuspoliittisessa selonteossa syksyllä 2004 sama asia mainittiin, toki toisin sanoin:

Suomi seuraa jatkuvasti Naton muutoksen suuntaa, toimintakyvyn kehitystä ja järjestön kansainvälistä merkitystä. Liittokunnan jäsenyyden hakeminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan mahdollisuutena jatkossakin.

Siinä se on todettu 17 vuoden välein: Nato-optio.

Vuosina 1991–95porvarihallituksen pääministerinä toiminut Esko Ahko (kesk.) on jatkamassa ilmeisesti trilogiaksi paisuvaa oman pääministerikautensa tapahtumien läpikäymistä.

Viime maanantaina (20.9.) Otava julkaisi tulevasta – ilmeisestikin vuosia 1992 ja 1993 käsittelevästä – kirjasta 90-sivuisen makupalan aikanaan suurta mielenkiintoa ja ihmetystäkin aiheuttaneesta ”vuosisadan asekaupasta”.

Julkaisuajankohta on erinomainen. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Sanna Marinin (sd.) hallitus päättää tämän vuosisadan suomalaisesta asekaupasta eli Hornetien seuraajista vielä tämän vuoden aikana.

Keväällä 1992 kansakunta oli painunut lamaan kuin pohjattomaan suonsilmäkkeeseen, mutta silti päätettiin hankkia amerikkalaisia hävittäjiä pyöreästi kymmenellä miljardilla markalla.

Mikä talous- ja puolustuspoliittinen järki siinä muka oli?

Ennen kuin pohditaan sitä, on taas kerran ihmeteltävä suomalaisen poliittisen journalismin näköjään ikuista jumiutumista presidenttipeliin. Äskettäin viime syksyn kirjan (1991 – Mustien joutsenten vuosi) haastattelujen pohjalta Ylellä esitetty dokumentti oli osa Ahon alkanutta presidenttikampanjaa, tulkittiin. Vuosisadan asekauppa – Hornetien nousu Suomen taivaalle on sen jatkumoa, tulkitaan.

Epäillä sopii. Vaikka olisikin, mitä siitä? Ihan tiedoksi kaikille spekulanteille, Urho Kekkonen luopui vallasta 40 vuotta sitten. Kekkosen ajan valtaoikeuksista presidentillä ei ole kuin rippeet jäljellä. Ei Mäntyniemen isännän tai emännän nimen pitäisi enää niin vallan iso juttu olla.

Asiaan. Ahon esitys ja pohjustus toukokuussa 1992 ratkaisun saaneista Hornet-kaupoista edustaa kronologista tapaa esittää menneisyys. Kronologia on välttämätön väline ja usein havahduttaa huomaamaan asioiden syy-seuraussuhteita. Sen päälle tarvitaan kuitenkin analyysiä siitä miksi tapahtui niin kuin tapahtui. Se jää Ahon tulkinnassa hieman vajaaksi. Ainakin siitä voi olla toista mieltä.

Puolustusvoimien materiaalihankintojen ohittamaton lähtökohta ja reunaehto vuosien 1948–1991 välillä oliyya-sopimukseen valettu puolueettomuuspolitiikka. SopimuskumppaniNeuvostoliitto tosin ei halunnut Suomea puolueettomaksi nimittää. Paradoksaalista, että töitä puolueettomuuden eteen piti tehdä lännenkin suuntaan.

Joka tapauksessa. Kun Suomi hankki esimerkiksi uusia lentäviä sotakoneita, ne piti hankkia molemmista kylmän sodan leireistä. Oliko se koneiden huollon, kustannusten ja käytönkään kannalta järkevää, on tarpeeton kysymys. Asiat nyt olivat niin kuin asiat olivat. Suomen turvallisuuspoliittinen liikkumatila oli erittäin kapea.

Sitten tuli vuosi 1989.Berliinin muuri murtui, kaksi vuotta myöhemminNeuvostoliitto hajosi. Itä ja länsi olivat pian vain maantieteellisiä käsitteitä. Kommunismin ja markkinatalouden ottelu päättyi kommunismin tyrmäykseen.

Otavan kustantama kirja julkaistiin viime maanantaina.

Suomen oli aika toimia. Ennen kaikkea oli mahdollista toimia. PresidenttiJ.K. Paasikivi tapasi varoittaa ”konjunktuuripolitiikasta”. Satunnaisten poliittisten suhdanteiden muutoksien perusteella ei pitäisi ulkopoliittista linjaa rukata.

Paasikivi oli osittain oikeassa. Vaan pitää olla viisautta erottaa lyhytaikaiset muutokset pysyvistä. Neuvostoliiton ja sosialistisen leirin hajoaminen oli pysyvä.

Jo ennen Berliinin ja Moskovan tapahtumia, Harri Holkerin hallituksen aikana, oli aloitettu virkamiesselvityksenä uusien hävittäjien hankintaprojekti.

Se projekti huipentui Ahon hallituksen saavutettua ensimmäisen vuosipäivänsä keväällä 1992.

Aho korostaa kahta asiaa: hinta ja suorituskyky ratkaisivat. Sen vuoksi valittiin McDonnell Douglasin alun alkaen Yhdysvaltain laivaston tarpeisiin kehitetty kaksimoottorinenF/A-18 Hornet.

Päätökseen ei Ahon mukaan sisältynyt muuta viestiä kuin, että Suomi on liittoutumaton maa, joka huolehtii omasta puolustuksestaan.

Ei siis mitään muuta viestiä? Miksi ihmeessä ei olisi annettu samalla signaalia, että Suomi on valmis menemään vieläkin pidemmälle? Eikö Suomi ollut jo riittävän kauan elänyt poliittisessa todellisuudessa, jossa vaihtoehdoista oli niukkuutta?

Kaksi vuotta Hornet-päätöksen jälkeen Suomi päätti osallistuaNaton rauhankumppanuusohjelmaan. Sen(kin) myötä Suomen armeijaa alettiin määrätietoisesti muokata Nato-yhteensopivaksi.

Tähän kokonaisuuteen Naton johtavasta maasta hankitut hävittäjät sopivat kuin leijonat kenraalien kauluslaattoihin.

Kyse ei ollut siitä, että Suomea ryhdyttiin ”natottamaan” kohti vääjäämätöntä liittoutumista.

Ei. Haluttiin päinvastoin liikkumatilaa eli vaihtoehtoja. Madaltaa tekninen kynnys liittoutumiselle mahdollisimman matalaksi. Poliittisesta kynnyksestä tiedämme, että se on pysynyt kohta 30 vuotta erittäin korkeana.

Summa summarum: Hornet-hankinta loi pohjan runsas vuosikymmen myöhemmin auki kirjoitetulle Nato-optiolle.

Voi toki olla, että kyse oli pelkästä sattumasta. Siinä tapauksessa vuosisadan asekaupan taustalla ollut strateginen ulkopoliittinen ajattelu on ollut yllättävän vaatimatonta, lyhytnäköistä ainakin.

Kun Marinin hallitus tänä syksynä tekee ratkaisun Hornetien seuraajista, tilanne on aivan toinen. Nato-optio on suomalaisen turvallisuuspolitiikan tuttua ja turvallista ruisleipää.

Se pysyy voimassa ilmanF-35A- taiF/A-18 Super Hornet -hävittäjiäkin. Ei amerikkalaisvaihtoehtoon päätyminen toki Nato-optiota heikentäisikään. Vaan ehkäpä pelkästään hinta ja suorituskyky nytkin ratkaisevat...