Kokkola-lehti

Sosialisointia Kälviällä – Pieni teatterifestari on jymyjuttu

Käläviän kesäteatterifestivaalien toinen tuleminen tuotti taiteellisen huipennuksen Teatteri Saagan esityksessä Punaisten lintujen maa. Festarikatsauksessa myös Iloisen kyläteatterin maalaiskomedia Yhteinen sävel sekä yleistunnelmia pitkältä, rattoisalta viikonlopulta.

Käläviän kesäteatterifestivaali 3.-6.8. onnistui ainakin katsojan näkökulmasta ihan nappiin. Jokikylätalo ja sen moneen käyttöön joustava ympäristö oli ihanteellinen pito- ja esityspaikka pitkän kesäviikonlopun monipuoliselle tarjonnalle.

Ohjelmaa riitti lapsille ja aikuisille, traagisesta ja koomisesta teatterista monologiesitykseen sekä burleskiin, musiikista stand upiin. Oli karaokea ja open miciä, runoilua ja teatteripyöräilyä sekä tarinateatteria. Esiintyjiä Kälviälle oli tullut ympäri Suomen. Järjestelyt toimivat erinomaisesti, kun ruumiinkin ravintoa löytyi joka lähtöön.

Jokikylätalon sisällä voitiin myös pitää kursseja improvisaatiosta, koreografiasta ja jopa näyttämötaistelusta. Kun sääkin pieniä sadekuuroja lukuun ottamatta suosi, saatiin festivaali vetää ihanteellisissa kesäteatteritunnelmissa.

Yleisö läheltä ja kauempaakin otti tapahtuman omakseen sitä sankemmin, mitä pitemmälle viikonloppuun mentiin. Esiintyviltä taiteilijoiltakin kuultiin vain kiitoksia. Ansio kuuluu etenkin toiminnanjohtaja ja ”puuhahenkilö” Anni-Veera Aitolehdelle sekä organisaattori ja ”jokapaikanhöylä” Marko Kivelälle. Mutta myös sille väsymättömälle talkooporukalle, jonka aamusta iltaan pyörivän festivaalin pystyttäminen on vaatinut.

Ja tähän vielä kootut selitykset juttuun valitusta pääotsikosta Sosialisointia Kälviällä. Ettei tule väärinkäsityksiä näin poliittisesti herkkinä aikoina! ”Sosialisoinnilla” viittaan tapaukseen, kun Kokkolan kaupunginteatterilla oli taannoin englantilainen näytelmä ohjelmistossa. Tekstissä puhuttiin, että pitäisi kommunikoida toisten ihmisten kanssa enemmän ja ottaa kontaktia. Näytelmän suomentaja vain oli muotoillut repliikkiin: ”pitäisi sosialisoida enemmän.”

Sosialisointihan sanakirjamerkitykseltä tarkoittaa omaisuuden siirtämistä omistajan tahdosta riippumatta yleiseen tai yhteiseen omistukseen. Englanninkielen ”socialize” taas merkitsee aktiivista osallistumista ja yhdessäoloa seurustellen. Sellaiselta ”sosialisoinnilta” Käläviän kesäteatterifestivaali toisena kesänään maistui heti alkuhetkistä lähtien.

Mutta ei se päämäärä tai matka, vaan sen varrella kuullut reittiohjeet! Kokkola-lehden reportteri kiittää ravintola-liikenneasema Kaffelia hyvistä ajo-ohjeista. Puoli tuntia sokkona palloiltuani Kälviällä kesäteatterifestivaalia etsiskellen kaino toivomus suuntavaistottomien puolesta: ensi kesäksi kylttejä ja nuolia keskustaankin osoittamaan teatterin yleiseen suuntaan!

★ ★ ★ ★ ★

Punaisten lintujen maa – runoilija Salli Lund Neuvosto-Venäjällä

Punaisten lintujen maa. Teatteri Saaga. Ohjaus ja käsikirjoitus Niina Aho Salli Lundin muistelmien pohjalta. Näyttelijät, soittajat ja laulajat: Maria Häkkinen, Leino Jylhänniemi, Anna-Kaisa Kettunen. Musiikki: Maria Häkkinen ja työryhmä. Käläviän kesäteatterifestivaalit Kälviän Jokikylätalolla torstaina 3.8.

Sosialisointia reaalisosialismin ja neuvostokommunismin merkityksessä käsiteltiin sitten oululaisen Teatteri Saagan esityksessä Punaisten lintujen maa. Se oli kesäkuussa nähty jo Ykspihlajan Kulttuuriviikolla Toimitalolla, sisätiloissa. Nyt esitys oli tuotu ulos aidoksi kesäteatteriesitykseksi.

Käläviän kesäteatterifestivaalien viikonloppuna vietettiin Venäjän Karjalassa Sandarmohin muistopäivää. Siellä surmattiin elokuussa 1937 ainakin 800 suomalaista 7000 muun joukossa. Vuosina 1936-38 Stalinin vainoissa kuoli Neuvostoliitossa arviolta vähintäänkin 800 000 ihmistä poliittisen terrorin uhrina.

Noihin ratkaiseviin vuosiin keskittyi myös Punaisten lintujen maan päähenkilön tositarina. Suomalainen toimittaja ja runoilija Salli Lund (1902-1979) muutti vaasalaissyntyisen miehensä Väinön kanssa Kanadasta Neuvostoliittoon työväen paratiisin toivossa. Toisin kävi. Väinö vietiin tekaistuilla syillä luokkapetturina vankilaan. Salli menetti työpaikkansa kustantamossa ja joutui Siperiaan töihin kolhoosiin ja paperitehtaalle. Perhe vietti pitkiä aikoja myös kerjuulla henkensä pitimiksi. Eikä se henki aina pitänyt.

Niina Aho on ohjannut ja käsikirjoittanut Salli Lundin tositarinan taiteilijan vapaudella fiktioksi teatterille. Punaisten lintujen maata on esitetty jo syksystä 2019. Se näkyi lavailmaisun luontevassa ja sisäsyntyisessä kehittelyssä, esityksen varmuudessa ja luistossa – vaikka näytelmää Kälviällä esitettiin taas uusissa olosuhteissa. Teatteri Saaga kutsuukin itseään ”kulkuriteatteriksi”. Oulun kotiteatterin ohella esityksiä on ympäri Suomen, kuten nyt Kokkolassa tänä kesänä kaksillakin festareilla.

Ohjaaja John Huston sanoi aikoinaan elokuvasta, että se on lähempänä ajatteluprosessia kuin edes kirjallisuus. ”Kuvien jatkumo, se virta kulkee kuin omat ajatukset. Kuin kamera olisi omien silmien takana ja silmät projisoisivat kankaalle sen, minkä haluaa nähdä.” Punaisten lintujen maa haastoi nyt elokuvan. Esitys kulki kuin ajatus ja loi eteemme oman maailman ja sellaiset ihmiset, jotka vain yltiöpäisimmissä unelmissa voisi kuvitella. En ole vuosikausiin nähnyt parempaa teatteria.

Läsnäolon tunne on elävän teatterin perusta, mutta se on vaikeampi tavoittaa ulkoilmanäyttämöllä kuin sisälavoilla. Teatteri Saagan ryhmälle kaikki tuntui olevan helppoa. Esitys kietoi katsojan sisäänsä. Lumouduin. Maria Häkkinen, Leino Jylhänniemi ja Anna-Kaisa Kettunen näyttelivät kuin symbioosissa. Ja sehän sopi, sillä jokainen oli vuorollaan Salli – ja vähän Väinökin. ”Sinä tulit kuin myrsky ja lähdit kuin lentotähti.” Enempää parin romanssista emme juuri saaneet kuulla, mutta näyttelijöiden ja kielen hehku jätti jäljen yleisöön.

Helposti halveksumme, usein jälkiviisaasti, erilaisten aatteiden, kulttien, uskontojen ja uskomusten paulaan joutuneita. Äärioikeistolaisuuskin on aate, mutta siinä ei ole mitään ihanteellista. Sen sijaan emme ainakaan Punaisten lintujen maan näkemisen jälkeen ihmettele nuorten Sallien ja Väinöjen sinisilmäistä hyväuskoisuutta. Häkkisen, Jylhänniemen ja Kettusen esittämä nuoruuden kirkasotsainen innostuneisuus uudesta maailmanjärjestyksestä olisi vilpittömyydellään saanut ainakin minut ylipuhuttua mukaan retkelle onnelaan.

Ensimmäinen näytös huipentui herkkään, kitaralla, viululla ja jouhikolla säestettyyn lauluun. (Musiikki oli Maria Häkkisen ja ensemblen omaa.) Koskettavalla sävelmällä Punaisten lintujen maa olisi päättynyt surumieliseen, mutta sovinnolliseen lopetukseen. Kuin balladina. Onneksi näytelmä silti jatkui. Aivan samoja valheellisia iskulauseitahan maailmassa toistetaan yhä tänä päivänä. Ja ihan lähellä. Toisessa näytöksessä paremman maailman etsijäin toiviotie vaihtui kasvottomaksi sortokoneistoksi ja lihamyllyksi. Kaikki faktat lyötiin tiskiin pidättelyittä. Mutta ne esitettiin teatterin keinoin, ei tietoiskuina.

On ainakin kaksi Neuvostoliiton sortovuosista tehtyä elokuvaa, joiden kertakatsominen riittää. Andrzej Wajdan Katyn kuvaa miehittäjän suorittamaa 20 000 puolalaisen upseerin teloitusta Katynin metsässä 1940. Antti Tuurin romaaniin perustuva AJ Annilan ohjaus Ikitie kertoo kauhavalaisen muilutuksesta itärajan taa. Sen raain jakso on kolhoosin asukkaiden joukkoteloitus metsässä. Saman asian, mutta yksilötarinoiden kautta Punaisten lintujen maa onnistui välittämään paljon pienimuotoisemmin, mutta yhtä vaikuttavasti, kun lumessa metsään johtivat vain yhdet jäljet. Paluujälkiä ei näkynyt. Lause toistui näytelmässä useamman kerran uusissa yhteyksissä, mutta aina yhtä puhuttelevana.

Rautasaappaan kylmä terä tuntui ja melkein maistuikin, kun kolme näyttelijää (ja laulajaa ja soittajaa) muuntui milloin sadistiseksi kuulustelijaksi ja puna-armeijan vankeja vartioivaksi sotilaaksi, milloin pakkotyöläisten päiväkiintiöitä tunnottomasti mittaavaksi ”prikatiiriksi”. Englanninkielessä on ilmaisu to turn on a dime, joka merkitsee äkillistä, mutta notkeaa suunnanmuutosta. Se tuli tuon tuosta mieleen katsoessani Häkkisen, Jylhänniemen ja Kettusen saumatonta työtä näytelmän eri rooleissa. Oli kyse sitten vuoropuhelusta, laulusta tai soitosta – tai pelkistä eleistä ja ilmeistä – ja kaiken avaimesta, siitä läsnäolosta.

Toinen näytös otti luulot pois, niin Salli Lundilta kuin yleisöltä. Mitään harhakuvia luvatusta paratiisista ei enää ollut jäljellä. Pikku huomiot saivat ison merkityksen. Kun vielä alussa, lapsen tuutulaulussa, voitiin toivoa Herran varjelusta, oli sen kaltainen neuvostoaatteelle vieras aines karsittu mielistä, ja luottamus tulevaisuuteen muutenkin. Lähimmäistä ei enää kutsuttu ”toveriksi”. Se sana oli menettänyt merkityksen. Tekstin hienovaraisuutta ilmensi Sallin tyttären silminnäkijäkuvaus ”bolsevikkien” arjen terrorista. Kun noutajat tulivat hakemaan kotoa, poissaolleen Sallin ystävätär itsensä uhraten harhautti vainoajia ja pelasti piiloutuneen Raija-tytön kiinnittämällä raivoamisellaan huomion . Epäitsekkyyttä ei alleviivattu, vaan kokokuva tilanteesta syntyi katsojan mielessä repliikeistä päättelemällä.

Julman ja tosipohjaisen kertomuksen pelastus katsojille oli näyttämöilmaisun keveys ja myötätunnon kyynelten tarjoama lohtu. Näyttelijöiden liikkeen, eleiden, laulun ja soiton sulokkuuden – muulla sanalla niitä ei voi kuvailla – kanssa kilpaili kaunis kieli. Esiintyjillä ei ollut mikrofoneja, mutta kolmikko osasi sovittaa ulkoilmaesityksessäkin puhe- ja lauluäänensä niin voimakkaissa, iloisissa kohtauksissa kuin hiljaisissa murheellisissakin, että kaikki kantautui katsomoon.

Teksti lienee ammentanut Lundin muistelmista ja runoista. Tämän tästä teki mieli panna muistiin ilmaisuja ja kiteytyksiä. Se olisi vain merkinnyt sitä, että seuraava tiheästä, mutta ilmavasti kulkevasta tekstistä tippuva helmi olisi mennyt ohi korvien. Mitä tarkasti sanottiinkaan niistä yksistä ainoista jäljistä lumessa? Mikä se sävy oli isän parrankiharassa? Miten metsälampi oli pinnalta musta ja pohjaan asti jäässä? Ja kuinka kerrottiinkaan Raijan menehtymisestä Siperian pakkasiin? (Kuolema viluun ja nälkään lieneekin ainoa tilanne, jolloin muotisanana eufemismin tavoin käytetty "menehtyä” on paikallaan.)

Kaikesta huolimatta Salli Lund ei koskaan lakannut uskomasta runouteen. Elokuvaohjaaja Jean-Luc Godard on todennut, että "vaikka ei kävisi niin kuin olimme toivoneet, toiveemme eivät siitä muuttuisi." Punaisten lintujen maan lopussa Sallin toiveissa ei enää siinnä työväen paratiisi Neuvostoliitto, vaan kotiinpaluu Suomeen. Niin onnellisesti ei kuitenkaan käynyt. Lund kuoli vuonna 1979 Sortavalassa ja haudattiin köyhien yhteishautaan muistomerkkiä vailla.

★ ★ ★

Yhteinen sävel – Maahanmuuttokeskustelu pikkukylän tapaan

Yhteinen sävel. Iloinen kyläteatteri. Ohjaus Katja Hakala. Käsikirjoitus Marko Kivelä, Pirjo Tuunala ja Päivi Hietala. Lavastus ja puvustus työryhmän. Juliste Pieta Kivelä. Näyttelijät Päivi Hietala, Pirjo Tuunala, Marjatta Kettula, Marjo Polvikoski, Marko Kivelä, Ernest Amponsah Baas, Emmanuel Anane, Francis Ameyaw, Teresa Myllymäki, Satu Nyqvist, Håkan Wiklund. Käläviän kesäteatterifestivaalit Kälviän Jokikylätalolla lauantaina 5.8.

Jos ensimmäisessä näytöksessä lavalla on pehmisjäätelökone, on sitä toisessa näytöksessä käytettävä. Vanha Tsehovin teatteriopetus päti Käläviän kesäteatterifestivaalin lauantain päiväesitykseeen. Sosialisointiin yhteisen mukavan pitämisen merkityksessä päästiin Iloisen kyläteatterin näytelmässä Yhteinen sävel. Ihan yhtä ajankohtaisen aiheen kuin oululaiset oli näytelmälleen löytänyt silti myös Kälviän oma porukka. Oikeistohallituksemme alkutaipaleen rasismiongelmat pitävät maahanmuuttovastaisuuden kuumana aiheena niin tosielämässä kuin kesän huvinäytelmässäkin.

Katja Hakalan ohjaama ja työryhmän kirjoittama Yhteinen sävel etsii nimensä mukaisesti ymmärrystä, rauhaa ja rakkautta pienessä kyläyhteisössä, jonne saapuu yllättäen maahanmuuttajia. Ovatko ne työperäisiä tehtaan rekryyttejä vai pakolaisia ja turvapaikanhakijoita? Miksi ei kunnanvaltuutettu ole kertonut asiasta omilleen etukäteen? Miksei ole tiedotettu? Mitä, jos ne vievät tuhkatkin pesästä!

”Niinhän sitä sanotaan, ettei sukulaisiaan ja naapureitaan voi valita”, todettiin näytelmässä viisaasti. Joten eihän siinä muu auta kuin sopeutua. Ennakkoluuloja oli silti itse kullakin. Vasta tutustuessa voi se yhteinen sävel löytyä. Kohtaamispaikkoja näyttämöllä oli kaksi, katettu peltikattoinen päälava nousevan katsomon edessä toimi kylän kahvilana. Viereen oli sijoitettu pikkulava kampaamoksi.

Aluksi yleisölle kerrottiin, että Håkan Wiklund paikkasi nopealla varoitusajalla festivaalin esityksestä estyneen Francis Ameyawin keskeisen roolin. Hahmoa ei haluttu lähteä maskeeraamaan ”afrikkalaiseksi”, mikä oli tietysti ainoa oikea ratkaisu. Vielä kymmenen vuotta sitten saattoi Keski-Pohjanmaalla ammattiteatterissakin nähdä valkoisia näyttelijöitä ”blackfacessa”. Onneksi niistä ajoista on nopeasti kehitytty ja menty eteenpäin.

Wiklundin eteläafrikkalaisen sekä Teresa Myllymäen ukrainalaisnaisen rinnalla tulokkaita näyttelivät Ernest Amponsah Baas ja Emmanuel Anane. Näin aiheenkäsittely sai aitoutta. Muutenkin Iloisen kyläteatterin väki oli tasavahvaa ja asiastaan innostunutta. Ilmaisu pysyi rentona ja rauhallisena koko esityksen, joten ulkosalintäysi yleisökin sai katsoa näytelmää levollisin mielin. Kälviäläisten hyväntuulisuus oli tarttuvaa.

Jos yhdellä esiintyjällä oli lavalla kokemuksen tai vankan persoonallisuuden mukanaan tuomaa vakuuttavuutta ja karismaa enemmän, toisen vilkkaus ja ilmeikkyys korvasivat sen yllin kyllin. Riemastuttavaa letkajenkkakohtausta olisi voinut jatkaa paljon pitempäänkin. Toisin kuin Teatteri Saagan ammattilaisilla, Kälviän harrastajilla oli lankamikrofonit äänen vahvistuksena. Toimiva ja hyvä ratkaisu, vaikka asettikin esityksen alttiiksi pienille teknisille ongelmille, kuten yhteyden katkeamisille. Sähköistetty ääni aiheutti myös sen, että kaikki repliikit kuuluivat tasavahvoina ja kuin samasta suunnasta. Aluksi oli vaikea hahmottaa, kuka näyttämön joukkokohtauksissa milloinkin oli äänessä.

Varsinkin ensimmäinen Yhteisen sävelen näytös kulki juohevasti ja varmasti eteenpäin. Väliaplodejakin kuultiin. Toisessa näytöksessä kohtaukset hiukan puuroutuivat lopussa. Se ei enää tahtia haitannut, kun oltiin jo voiton puolella. Iloisen kyläteatterin esityksen sanomassa juhlittiin suomalaista hyväntahtoisuutta, jota meiltä yhä löytyy. Sitä riitti Käläviän kesäteatterifestivaaleilla näyttämön molemmin puolin koko viikonlopun.