Ihmiset 

Esko Ahokin on siirtynyt Nato-tielle: Entinen pääministeri ja keskustan puheenjohtaja korostaa jäsenyyden kaikkien ulottuvuuksien tarkkaa selvittämistä – "Pelko ei ole oikea lähtökohta päätöksenteolle, sen tulee aina perustua faktoihin ja huolelliseen harkintaan"

Siitä puhe mistä puute: turvallisuudesta. Näin voinee pelkistää suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kevättalvella ja keväällä 2022.

Ehkä Venäjän presidentti Vladimir Putin ei sitä varsinaisesti suunnitellut, mutta varhain torstaiaamuna 24. helmikuuta käynnistynyt hyökkäys Ukrainaan oli lopullinen lähtölaukaus Suomen Nato-jäsenyyskeskustelulle.

Saman päivän aamuna myösEsko Aho soitti tämän kirjoittajalle jailmoitti jättävänsä paikan Venäjän valtion puoliksi omistaman Sberbankin hallituksessa. Suomen entinen pääministeri (1991–95) oli tullut pankin hallitukseen vuonna 2016.

Olosuhteet olivat muuttuneet Ahon mukaan ”mahdottomiksi” jatkaa. Tosin luopumispäätöksensä hän oli tehnyt jo edelliskesänä. Venäjän hyökkäyksen alettua ei ollut enää aikaa odottaa seuraavaa yhtiökokousta, vaan jättää paikka hallituksessa välittömästi.

Aho aloitti oman poliittisen uransa YYA-Suomessa 1970-luvun alussa. Tammikuussa 1992 hän oli pääministerinä allekirjoittamassa yhdessä Venäjän varapääministeri Gennadi Burbuliksen kanssa YYA-sopimuksen historiaan siirtäneen tyystin erilaisen sopimuksen”Suomen ja Venäjän suhteiden perusteista”.

Nato-jäsenyydestä ei kukaan vakavasti otettava poliitikko pukahtanut tuossa vaiheessa sanaakaan. Poliittisen ilmatilan täytti debatti mahdollisesta EU-jäsenyydestä.

Niin raju on ajan riento ollut viime kuukausina, että Aho on monien muiden suomalaisten kanssa joutunut miettimään oman turvallisuuspoliittisen kantansa uusiksi.

Puhelinhaastelu Ahon kanssa tehdään keskiviikkona 6. huhtikuuta, joka sattuu – kuinkas muuten – olemaanvuonna 1948 allekirjoitetun YYA-sopimuksen vuosipäivä. Haastattelussa Aho muotoilee oman Nato-kantansa, mutta soittaa silti vielä seuraavana päivänä ja haluaa palata asiaan.

Ja se Ahon kanta?

– Me olemme tiellä Natoon.

Tuo on oikeasti enemmän analyysi kuin henkilökohtainen mielipiteesi, joka on...?

– Olen sillä tavalla Nato-jäsenyyden kannattaja, että näen sen olevan suunta, mihin meidän pitää kulkea.

Selvä. Aho ei puhu ”reunaehdoista” kuin konsanaan 90-luvun alkupuolen EU-jäsenyyskeskustelun aikana. Jotain hän kuitenkin edellyttää ennen kuin jäsenyydestä päätetään ja hakemus Naton päämajaan lähetetään.

Mennään siihen.

Otetaan asioiden järjestys ensin. Ahoa tuntuu ärsyttävän keskustelu, jossa tivataan – esimerkiksi Nato-jäsenyyshakemuksesta lopullisesti päättäviltä kansanedustajilta – kyllä- tai ei-kantoja ennen analyysiä jäsenyyden vaikutuksista. Puuhun kun pitäisi nousta tyvestä eikä latvasta.

– Julkinen keskustelu on ollut puutteellista siinä mielessä, että meillä ei ole kauhean paljon  Nato-jäsenyyden ulottuvuuksia käsitelty. Pitää muistaa, että emme olisi jäsenenä pelkästään saamapuolella, vaan myös turvallisuuden takaajia ja antajia.

Näin se on. Naton ydin eliviides artikla määrittelee hyökkäyksen yhtä jäsenmaata vastaan hyökkäykseksi koko liittokuntaa vastaan. Nato-Suomea(kin) koskisi siis hyökkäys esimerkiksi Baltian maita vastaan.

Mutta käytyyn keskusteluun. Aho pelkistää asian vielä pykälää suoremmin.

– Uskallan sanoa, että kansalaismielipide ei ole muodostunut analyysista Nato-jäsenyyden vaikutuksista vaan Venäjän pelosta.

Se pelko on aika luonnollista...

– Se on täysin luonnollista. Pelko ei ole kuitenkaan oikea lähtökohta päätöksenteolle. Päätöksenteon tulee aina perustua faktoihin ja huolelliseen harkintaan.

Juuri näitä jäsenyyden eri ulottuvuuksien mahdollisimman analyyttista käsittelyä Aho perää ja painottaa.

– Meidän täytyy erittäin huolellisesti käydä läpi kaikki vaikuttavat tekijät, joista Ruotsin mukaantulo on erittäin olennainen osa. Vasta tämän jälkeen voidaan tehdä päätös.

Ei. Aho ei todellakaan vihjaa eikä väitä, etteikö valtiojohto olisi juuri näin tehnyt. Lähes heti Venäjän hyökkäyksen käynnistyttyä tasavallan presidenttiSauli Niinistö sopi treffit Valkoiseen taloon Joe Bidenin kanssa. Naton ja Nato-maiden johtoa puolestaan on tavattu tiuhaan tahtiin.

Pääministeri ja SDP:n puheenjohtaja Sanna Marin kertoi lauantainaYlen Ykkösaamun haastattelussa, että eduskunta saa ensi keskiviikkona (13.4.) ns. ajankohtaisselonteon ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. ”Ajankohtaisuus” viittaa Ukrainan sotaan ja Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen. Selonteossa tosin ei oteta kantaa Nato-jäsenyyteen.

– On lähdetty oikeassa järjestyksessä eli eduskunnalle annetaan selonteko. Minusta on erittäin fiksua, että on myös käyty keskusteluja paitsi Naton myös eri Nato-jäsenmaiden kanssa. Totta kai keskustelu Naton vahvimman jäsenen eli Yhdysvaltain kanssa on erittäin oleellista, Aho kiittelee tähänastista prosessia.

Lauantaina keskustan puheenjohtaja, valtiovarainministeri Annika Saarikko pyysi ja saikeskustan Vaasassa koolla olleelta puoluevaltuustolta mandaatin Nato-ratkaisun tekemiselle.

Nato-jäsenyys ei ole mahdollista ilman kansan tukea. Tiuhaan tahtiin viime viikkoina tehdyt mielipidetiedustelut kertovatkannatuksen noususta yli 60 prosentin. Vastustajien määrä jää noin viidennekseen. Välissä ovat ne, jotka eivät osaa tai halua sanoa kantaansa.

Gallupeilla ei Suomen turvallisuuspoliittista asemaa perustavaa laatua olevalla tavalla muuttavaa asiaa kuitenkaan ratkaista.

– Nato-asiassa ei voi mennä kansalaismielipiteen taakse. Rinnalle voi mennä, mutta ei taakse. Aiemmin meillä ei ole ollut kansalaismielipidettä, joka olisi hyväksynyt Nato-jäsenyyden. Siinä mielessä keskustelu siitä, että jäsenyyttä olisi pitänyt hakea aikaisemmin on teoreettista, Aho huomauttaa.

Viimekätinen vastuu jäsenyyden hakemisesta on korkeimmalla poliittisella johdolla. Presidentti Niinistön tavoin Ahokin kannatti aikaisemmin – esittikin vuonna 2002 – neuvoa-antavan kansanäänestyksen järjestämistä.

Ei kannata enää. Kuten ei Niinistökään.

– Kansanäänestys ei olisi varsinkaan näissä oloissa varmaankaan edes mahdollinen.

Hybridivaikuttamisen riski ainakin olisi aivan ilmeinen.

Lähihistoriaa muistavat tai sitä harrastavat tietävät, että Ruotsi päätti hakea EU-jäsenyyttä informoimatta siitä etukäteen Suomea. Nyt tieto Pohjanlahden rannalta toiselle aivan varmasti kulkee, muttaetenevätkö naapurukset Nato-polkua samaan tahtiin?

Aho ei sano kategorisesti, että näin pitäisi tehdä. Rivien välistä kuitenkin pilkottaa, että kovin suotavaa se olisi. Kysytään siis suoraan:

Pitääkö Suomen ja Ruotsin hakea samaan aikaan jäsenyyttä?

– Suomen Nato-ratkaisu olisi hyvin erilainen, jos Ruotsi ei ole mukana. Se pitää ymmärtää ja analysoida.

Ruotsihan ei välttämättä hae Nato-jäsenyyttä samaan aikaan kuin Suomi.Sellaisia merkkejä ainakin on ollut.

– Sitä ei vielä pysty sanomaan. On liian aikaista ryhtyä tekemään sitä johtopäätöstä. Suomen kannalta Ruotsin mukaantulolla on iso vaikutus siihen minkälaiset hyödyt Suomelle Nato-jäsenyydestä tulisivat.

Olisiko sillä ratkaiseva vaikutus?

– Nooh... sillä on iso vaikutus.

Palataan asiaan, josta Nato-kantojen mullistuminen Suomessa sai alkunsa eli Venäjän hyökkäykseen. Jos venäläisrunoilijaFjodor Tjuttšev (1803–1873) oli tsaarien aikoina sitä mieltä, että ”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää”, tilanne ei ole yhtään helpottunut Vladimir Putinin Venäjän toimia seuratessa.

Presidentti Koivisto otsikoi itänaapuria käsittelevän kirjansa ytimekkäästäVenäjän idea (2001). Mikä tuo idea mahtaa olla huhtikuussa 2022?

Aho viittaa oman firmansa (Verbatum) kustantamaanJegor Gaidarin kirjaanImperiumin tuho ja siinä esitettyihin ennustuksiin. Vuonna 2009 vain 53-vuotiaana kuollut Gaidar varoitti Venäjällä nousevan nostalgisen nationalismin vaaroista.

– Kun Venäjä pääsee taloudellisesti jaloilleen, se johtaa siihen, että paine imperiumin palauttamiseen tulee kasvamaan. Tässä Gaidar oli oikeassa.

Putin itse dokumentoi politiikkansa kolme päivää ennen (21. helmikuuta) hyökkäystä Ukrainaan pitämässään puheessa.

– Putinhan antoi ymmärtää, että Ukrainan valtiota ei ole oikeastaan edes olemassa eli ei ole mitään Ukrainaa, vaan se on osa Venäjää, joka käyttää nimeä Ukraina. Putinin ajattelussa Venäjän ydin on varsinaisessa Venäjässä, Valko-Venäjässä ja Ukrainassa.

Siitä on perimmiltään kyse jatkuvasti brutaalimpia muotoja saaneessa hyökkäyksessä. Sökön harrastajana tunnettu Aho pelkistää näkemyksensä Putinin omaksumasta taktiikastapokeritermiin: all-in.

Lyödään kaikki kerralla likoon, on käsitteen sisältö. Putinin kannalta ongelma vain on siinä, että lähtöoletus oli väärä.

– Hyökkäys Ukrainaan lähti oletuksesta, että Venäjä on sellainen kuin Putin sen sanoo olevan ja vastustaja sellainen kuin Putin sen sanoo olevan. Nythän molemmat ovat osoittautuneet vääriksi. Käsitys toisaalta Venäjän voimavaroista ja voimasta ja toisaalta Ukrainan sisäisestä tilanteesta osoittautuivat molemmat vääriksi. Putin yliarvioi Venäjän resurssit ja järkyttävällä tavalla aliarvioi ukrainalaisten halun taistella itsensä ja itsenäisyytensä puolesta.

Tästä Venäjä ja sen kansa maksaa vielä pitkään ankaraa hintaa.

– All-in-peli on käymässä Venäjälle kalliiksi oikeastaan kaikilla alueilla: sotilaallisesti, poliittisesti, taloudellisesti ja teknologisesti. Jok’ikisellä näistä neljästä alueesta tulee vakavia ja pysyviä vahinkoja.

Jos kaikki on pelissä, eikö all-in-politiikan ääripäässä ole ydinaseet ja niiden käyttö?

– Se uhka on suurempi (kuin aikaisemmin), mutta kyllä kynnys (käyttämiseen) on erittäin korkea. Ydinaseilla ja niiden olemassaololla voi uhata, mutta että niitä ruvettaisiin käyttämään... Siihen liittyy sellaisia uhkakuvia, jotka ovat käyttäjänkin näkökulmasta aivan toista luokkaa kuin ne riskit, joiden kanssa nyt ollaan tekemisissä.

Lännen asettamat pakotteet ovat varmasti olleet Venäjälle yllätys. Mutta oliko ylipäätään virhe tehdä yhteistyötä ja bisnestä Putinin Venäjän kanssa?

Esko Aho on erityisen oikea ihminen vastaamaan tähän kysymykseen johtuen mm. vuosista Sberbankin hallituksessa.

Edith Piafin megahitti oli:Non, je ne regrette rien (”Ei, en kadu mitään”). Ei Ahokaan koe tehneensä katumista vaativaa. Niin kuin eivät Ahon mielestä muutkaan Venäjän ja venäläisten kanssa yhteistyötä tehneet syyllistyneet virheeseen. Tosin pahasti pieleen meni.

– Ei ollut virhe, että yritettiin tosissaan integroida Venäjää kansainväliseen toimintaympäristöön ja yhteistyöhön Euroopan ja muun maailman kanssa. Se epäonnistui, mutta silti se ei ollut virhe. Uskon, että suurin osa Venäjän kanssa tekemisissä olleista ymmärsi Venäjän sisäisen kehityksen vaarat ja riskit. Juuri siitä syystä Venäjää yritettiin integroida muuhun maailmaan, Aho painottaa.

Entäpä oma roolisi?

– Jos katson omaa tekemistäni, en minä ollut mukana missään sellaisessa, jota pitäisi jälkikäteen ajatellen katua. Sellaista tunnetta ei ole. Koen kyllä epäonnistuneeni ja olleeni mukana sellaisessa hankkeessa, joka päättyi täydelliseen epäonnistumiseen – mutta se on toinen juttu.

Aho sanoo saaneensa hyvin vähän suoraa palautetta roolistaan venäläispankissa. Tosin sosiaalista mediaa hän seuraa niukasti ja arvelee siellä kyllä arvostelua esiintyneen.

Ahon nimi on vilahdellut aika ajoin vuoden 2024 presidentinvaaleja koskevissa spekulaatioissa. Hän ei ole myöntänyt eikä kieltänyt kiinnostustaan mahdolliseen ehdokkuuteen.

Tosiasiat hän kuitenkin tunnustaa kuin konsanaan J.K. Paasikivi. Vuoden 2000 presidenttiehdokkuus jäänee Ahon ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Eikä hän ole ehdokkuutta edes ”kauhean vakavasti ajatellut”.

– Siihen on monta syytä. Tietysti ikä (Aho täyttää toukokuussa 68 vuotta eli olisi tammikuun 2024 vaaleissa 69-vuotias) ja se että olen tehnyt pari vuosikymmentä töitä ihan toisaalla. Varmasti tämä Venäjä-juttu (Sberbankin hallituksen jäsenyys) myös vaikuttaisi eli osalle ihmisistä en varmasti olisi mieluisa ehdokas. Tässäkin mielessä on oltava realisti.

Miten se Ahon kuuluisa aforismi menikään: niin on hyvä kuin käy...