Ihmiset

Mikko Luokkamäki sairasti akuutin leukemian, kaksi aivoinfarktia ja sormet vieneen sepsiksen – ”Kuolema ei ole ollut minulle mörkö”

Seikkailulajien harrastajalle lähes kaikki on yhä mahdollista, kun vain keksii keinot.

Kalajoen entisen meijerin jokseenkin rapistuneiden seinien sisältä löytyy ovi, jossa lukee ”Ammoniakkihuone”. Se ei kuitenkaan kätke taakseen pistävänhajuista kemikaalia, vaan jotain uutta ja värikästä. Pieni mutta korkeaseinäinen huone toimii nyt studiona, jossa viime kesästä lähtien Kalajoella asunut Mikko Luokkamäki maalaa abstrakteja tauluja.

– Maalaan akryylimaaleilla ja isoilla levyillä. Saksalainen Gerhard Richter tekee tällä samalla tekniikalla. Kerroksia tulee ainakin kymmenen, joskus kaksikymmentä, hän kertoo.

Askeettisen studion lattioita peittää pari itämaista mattoa. Yksi matto on myös seinällä, ja kiskoista riippuu kaksi pinkkiä samettiverhoa. Niiden tehtävänä on vaimentaa tiiliseinien kaikua, sillä Luokkamäki kuuntelee aina maalatessaan musiikkia tai äänikirjoja.

Äänikirjojen kuuntelulle on muukin syy kuin se, että sitä voi tehdä samalla kun maalaa.

– Kahden aivoinfarktin jälkeen en pystynyt keskittymään lukemiseen, enkä pysty vieläkään lukemaan kirjoja. Sain tunnukset näkövammaisten Celia-äänikirjastoon, ja sieltähän löytyy kaikki.

Vuosien takainen sairastaminen on suurin syy sille, että Luokkamäki on ylipäätään ryhtynyt maalaamaan. Mutta alkupisteenä ei kuitenkaan ollut aivoinfarkti.

Elo-syyskuussa 2012 Mikko Luokkamäki toteutti pitkäaikaisen unelmansa ja teki moottoripyöräreissun Himalajalle Tiibetin rajalle. Matkansa jälkeen hän oli viisi päivää kotonaan Vaasassa ja lähti sitten kavereidensa kanssa retkeilemään ulkosaaristoon.

Siellä hänelle alkoi tulla outoja oireita. Joka puolelle kroppaa alkoi ilmestyä isoja mustelmia, ja viimeisenä iltana nousi kuume.

Kotiin päästyä kuumetta oli jo 42 astetta, ja Luokkamäki kuljetettiin saman tien ambulanssilla Tampereen yliopistolliseen sairaalaan.

– Siellä meni kuusi kuukautta, ja varmaan ainakin puolet ajasta teho-osastolla.

Diagnoosi oli akuutti leukemia. Sitä on montaa tyyppiä, ja Luokkamäelle osunut oli ilmeisen raju.

– Lääkäri sanoi, että vain 1-2 prosenttia selviää ensimmäisistä päivistä. Se tulee kuin juna päälle. En tiedä, miksi minä selvisin.

Leukemiassa ei kuitenkaan ollut vielä kylliksi, sillä seuraavaksi iski sepsis, joka arkikielessä tunnetaan verenmyrkytyksenä. Sille oli oivalliset olosuhteet, kun potilaan vastustuskyky oli nollassa.

Luokkamäki arvioi, että sepsis oli hänen diagnooseistaan vaarallisin. Kaikki jäsenet menivät mustiksi, käsivarret olkapäihin asti. Lopulta oli amputoitava vasemman käden sormet sekä osa varpaista.

– Oli tosi hyvä säkä, ettei tarvinnut leikata muuta. Eikä sormiakaan kokonaan, hän sanoo ja näyttää vasemman käden pieniä sormentynkiä.

Sairauskertomus ei päättynyt sepsikseen. Seuraavaksi Luokkamäki sai kaksi aivoinfarktia.

– En muista ensimmäisestä kuukaudesta teholla juuri muuta kuin tosi pahat painajaiset. Ne tulivat siitä, kun aivot eivät saaneet happea.

Aivoinfarktit ovat jättäneet jälkensä, ja siksi Luokkamäki on nyt sairauseläkkeellä.

– Väsyn tosi helposti, jos pitää miettiä paljon jotain asiaa. Saan pieniä epileptisiä kohtauksia, jolloin voin alkaa nähdä kahtena. Aluksi kohtaukset olivat pahojakin, mutta onneksi ne loppuivat nopeasti.

Pitkäksi venynyt sairaalareissu ei jäänyt Luokkamäen viimeiseksi, sillä kotiinpääsynsä jälkeen hän joutui vielä uudestaan sairaalaan. Tällä kertaa oli tehtävä sydänleikkaus, koska sepsis oli tehnyt tuhojaan myös sydämessä. Osa aorttaa korvattiin keinotekoisella materiaalilla.

Sydänoperaatio oli ehkä onni onnettomuudessa:

– Olin 18-vuotias, kun isäni kuoli aortan repeytymiseen. Lääkäri sanoi, että minulla olisi voinut olla sama edessäni, jos ei tätä leikkausta olisi tehty sepsiksen vuoksi.

Sydän kerää nestettä koko ajan, joten Luokkamäki joutuu syömään nesteenpoistolääkkeitä. Sydänlääkkeet vaikuttavat siten, että kaikki fyysinen tekeminen aiheuttaa kovaa hikoilua.

– Suurin ongelma on kuitenkin jaksaminen. Joinain päivinä ei jaksa mitään.

Sitähän voisi luulla, että kaksi aivoinfarktia, sydänleikkaus ja sormien amputointi veisivät miehen loppuiäkseen kiikkustuoliin lepäilemään.

Mutta ei tässä tapauksessa. Seikkailuohjaajaksi kouluttautunut Luokkamäki on ikänsä harrastanut vaativia ulkoilulajeja ja matkustellut eksoottisiin paikkoihin, eikä hän ole luopunut juuri mistään sairastelunsa vuoksi. Lähinnä rankimman sorttinen vuorikiipeily on nykyään poissa laskuista.

– Olen kyllä jääkiipeillytkin muutaman kerran. On teipattu jäähakku käteen kiinni remmeillä ja teipeillä, hän tunnustaa nauraen.

– Periaatteessa kaikkea voi tehdä, kun keksii keinot. Moottoripyörälläkin pystyy juuri ja juuri vaihtamaan vaihteita. Mutta pitkiä vaelluksia vuoristoissa en enää jaksa tehdä.

Ennen Kalajoelle muuttoaan hän asui puolisonsa kanssa kahdeksan vuotta Lapissa ja harrasti siellä skinnailua. Siinä laitetaan skinit eli nousukarvat suksen pohjiin ja kiivetään rinnettä ylös. Sitten otetaan skinit irti ja lasketaan alas.

– Lapissa minulla oli tapana ajaa fatbikella skinnailemaan. Se on kombo, josta olen tykännyt kaikkein eniten.

Kun Luokkamäki muutti puolisonsa työn vuoksi Kalajoelle loppukesästä viime vuonna, tunturit jäivät taakse, mutta vastineeksi tuli meri. Sekin on mieluisa elementti.

– Olen intohimoinen merimeloja. Käden joutuu köyttämään kiinni melaan, niin kuin sauvaankin, joten se ei ole niin kätevää kuin ennen. Mutta pystyn kuitenkin vielä tekemään sitä.

Lainelautailua Luokkamäki on aikoinaan opetellut Ranskan länsirannikolla. Hän surffaa mielellään kajakilla, varsinkin Suomen olosuhteissa.

– Se on kätevämpää Suomessa, sillä melalla saa aallon helpommin kiinni. Aaltojen ei tarvitse olla niin täydellisiä. Kajakilla surffaaminen on periaatteessa yhtä hauskaa kuin lainelaudallakin.

Kalajoella Luokkamäki on myös hiihtänyt ja luistellut käsissä pidettävän purjeen kanssa. Siihenkin vasemman käden joutuu köyttämään kiinni.

Hän harrastaa myös pyöräilyä fatbikellä sekä moneen maastoon soveltuvalla gravelpyörällä.

Matkakohteistaan Mikko Luokkamäki nostaa ykköseksi Pohjois-Norjan.

– Se on kyllä maailman hienoin paikka, se menee jopa Himalajan edelle. Siellä on sekä meri että vuoret.

Kakkosena tulee Himalaja ja kolmosena Portugalin aallot.

Intian Himalajalle Luokkamäki on tehnyt useita moottoripyöräreissuja sairastelunsa jälkeenkin. Nuorempana hän haaveili vuorikiipeilystä ja yrittikin kaksi kertaa Himalajalla.

– Elimistöni ei sopeutunut ylävuoristoon. Pääsin vain vähän perusleirin yläpuolelle kuuteen kilometriin, ja meinasin kuolla.

Luokkamäki miettii, että jos hän olisi 1990-luvulla pärjännyt vuorikiipeilyssä, hän olisi varmasti lähtenyt korkeille huipuille.

– Oli kova innostus lähteä kahdeksaan kilometriin. Ehkä olisin kuollut siellä.

Kuolemanpelkoa Luokkamäki ei tuntenut edes sairaalassa maatessaan.

– Muistan, että pidin kuolemaa aika luonnollisena asiana jo silloin, kun isäni kuoli. Pikkusiskoni sairasti keuhkosyöpää ja kuoli silloin, kun pääsin sairaalasta. Kuolema ei ole ollut minulle mörkö – se on osa elämää.

Myös tutustuminen Tiibetin buddhalaisuuteen on vaikuttanut siihen, miten Luokkamäki suhtautuu kuolemaan. Parikymppisenä hän katseli Katmandussa, kun ruumiita poltettiin rovioilla.

– Kuolemasta tuli silloin jotenkin vielä luonnollisempi asia. Se on semmoista kiertokulkua.

Jälleensyntymiseen hän on aina uskonut.

– Kun matkustin ensimmäisen kerran Nepaliin, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Siellä ihmiset ajattelevat kuten minä. Ehkä olen asunut siellä ennenkin!

Luokkamäessä on aina ollut seikkailijan lisäksi myös pohdiskelijaa. Hän on nuoresta pitäen tutkinut fysiikkaa, tähtitiedettä ja vanhoja uskontoja ja etsinyt vastauksia siihen, miten maailma toimii ja miksi olemme täällä.

– Olen lukenut Einsteihin suhteellisuusteoriaa jo 12–13-vuotiaana, ja edelleen yritän ymmärtää sitä. Nykyään se on tosi vaikeaa, sillä kun luen jotain, niin seuraavana päivänä en muista sitä. Joudun lukemaan samat asiat kymmenen kertaa.

Taidetta Luokkamäki tuskin tekisi, jos ei olisi sairastunut.

– Maalaaminen on kyllä kiinnostanut, mutta en varmaan olisi ottanut aikaa sille, hän arvelee.

Hän on myynyt taulujaan nettisivujen kautta ulkomaillekin. Näyttelyitä hän ei välittäisi pitää, koska ei viihdy ihmisjoukoissa.

– Teen tätä vain itseni takia. Mutta onhan se hyvä, jos saa kauppoja, niin ettei maalauksia kerry kotiin kauheita määriä. Ja peruseläke on niin pieni, että on kiva saada vähän taskurahaa.

Maalaamisessa on ollut parin vuoden tauko, koska edellisessä asuinpaikassa Levillä ei ollut sille tiloja. Nyt Luokkamäki on juuri päässyt taas aloittelemaan tätäkin harrastusta Kalajoen vanhalla meijerillä.

Seinää vasten nojaa taulu, jossa on valkoisella pohjalla kirjoitukselta näyttäviä kuvioita. Kyseessä on vasta pohjamaalaus, joten voi olla, että mielenkiintoiset kuviot jäävät lopulta kokonaan maalikerrosten peittoon.

– Mutta tykkään tehdä tuollaista siansaksakirjoitusta, se on kuin omaa kieltä. Siinä purkautuu jotain.

Oma tarkoituksensa silläkin lienee, niin kuin Luokkamäen mukaan kaikella elämässä. Myös sillä, että hän sai akuutin leukemian ja kaikki sen seurannaiset.

– Ehkä joku pysäytti minut tahallaan, etten lähtisi tekemään mitään typeryyksiä. Minulla on sellainen johtoajatus, että asiat tapahtuvat juuri niin kuin niiden pitää tapahtua. Vaikka sitä ei aina ymmärrä ja vaikka tuntuu epäreilulta.