Paikallisuutiset

Muistoja maskin takaa – Maalivahti Miika Wiikmanin 16 kauden kiekkouraan mahtui menestystä ja mestaruuksia, mutta myös pettymyksiä ja kiekkokiertolaisen elämää

Onpa kiekkoceeveellä mittaa. Pelejä Ruotsissa, Suomessa, Yhdysvalloissa, Keski-Euroopassa, Brittein saarilla... Mestaruuksia, mitaleja, palkintoja. Vastapainoksi myös lyhyitä lainapestejä siellä täällä.

Kaikkiaan 16 kautta ja 19 seuraa mahtuu maalivahti Miika Wiikmanin ansiolistalle. Mutta eikö sen tasaluvun – 20 – olisi voinut pelata täyteen?

– Nii-i. Olisin sen halunnut saavuttaa ja jatkaa vielä uraa, mutta valitettavasti tuli vamma, jonka vuoksi se ei taida olla enää mahdollista.

Ei ole. Kun lonkat ovat aivan goodbye, on pakko luovuttaa. Viime viikolla Wiikman myös asian julkisesti myönsi.

On siis hyvä aika käydä kiekkouraa läpi. Sitä miten nuori poika Ruotsista tuli Kokkolaan ja ponnahti Hermeksestä isompiin ympyröihin. Sitä miltä kiekkomaailma on maskin takaa näyttänyt.

Puheessa soi aavistus ruotsalaisaksenttia. Se on luonnollista. Wiikman syntyi ja kasvoi Ruotsissa suurten järvien alueella suomalaistaustaisessa perheessä. Isä oli kotoisin Haapavedeltä ja äiti Kokkolasta.

– Alku oli vähän vaikea. Iskä on kertonut, että pidin kiinni kaukalon laidasta ja huusin, että ”haluan pois”. Mutta iskä pakotti jäämään jäälle.

Wiikman jäi. Oppi lajia ensin Törebodassa, muutti sitten 15-vuotiaana yksin Jönköpingiin urheilulukioon, alkoi saada otetta jääkiekosta.

Tuli syksy 2003. 18-vuotias Miika Wiikman tuli Kokkolaan ja Hermekseen pelaamaan Mestistä.

Oli helppo tulla.

– Täällä oli paljon äidin sukulaisia. Mummu asui täällä ja eno asuu edelleen täällä. Oli tuttuja auttamassa.

Oli myös vaikea tulla.

– Kun muutin Kokkolaan, en osannut periaatteessa yhtään suomea. Kun olin kolmevuotias, muutimme Törebodaan ja aloimme kotona puhua pelkästään ruotsia. Suomen kieli unohtui.

Onneksi sukulaisten ohella Kokkolasta löytyi Jens Friis, Hermeksen maalivahtivalmentaja.

– Iso kiitos kuuluu Friisin Jensille, joka auttoi minua paljon eteenpäin. Siinä oli sekin hyvä puoli, että Jens puhui ruotsia ja pystyi auttamaan minua jään ulkopuolellakin.

Det var jättebra. Mestiksen kauden 2003–04 tulokkaan oli aika ottaa seuraava askel urallaan.

SM-liiga kutsui. Seuraavat kolme kautta HPK:ssa olivat nuoren miehen unelmaa. Jokaisena keväänä kaulassa roikkui mitali. Kirkkaimpana niistä SM-kulta keväällä 2006.

– Olihan se mahtava. Valmennus oli maailmanluokkaa. Oli Jalosen Jukka, Lehkosen Timo ja Jari Kaarela maalivahtivalmentajana. Joka vuosi oli fiksusti rakennettu joukkue. Sen takia menestystä tulikin. Ensimmäinen mestaruus oli iso juttu koko alueelle, kaupungille ja seuralle.

Matkalla mestaruuteen Wiikmanin rooli kasvoi ratkaisupeleissä. HIFK:n valmentajana tuolloin toiminut Doug Shedden muistelee yhä, kuinka Wiikman ratkaisi torjunnoillaan välieräsarjan.

– Se oli jännä sarja. Aloitin, hävisimme pelin. Sitten Rämön Karri sai pelata kaksi seuraavaa peliä, mutta hän loukkaantui. Olimme 1–2-voitoissa tappiolla ja itsekin loukkaannuin neljännen pelin alkulämmittelyssä. Kun toisena veskarina oli junnuvahti, oli pakko pelata loukkaantunena. Mutta hyvinhän se meni.

Niin. Sarjan kahdessa viimeisessä pelissä Wiikman piti nollan. HPK voitoin 3–2 finaaliin Ässiä vastaan.

– Sekin alkoi nollapelillä. Oli erikoinen fiilis lähteä Poriin pelaamaan. Sielläkin oli buumi päällä: oli irokeesit ja punatukkaiset vastassa, aikamoinen meteli Isomäen hallissa. Oli mahtava pelata, kun hallittiin ne kaikki pelit ihan suvereenisti. Mentiin hyvällä itseluottamuksella, ei jännittänyt liikaa.

HPK siis mestariksi voitoin 3–1. Wiikmanille tuli myös pudotuspelien parhaan pelaajan palkinto. Tuollainen henkilökohtainen bonus mahtaa tuntua hyvältä?

– En edes muista mitä olen voittanut. Tuo Jari Kurri-palkintokin... Ihmiset kyllä muistuttavat siitä, mutten itse ajattele sitä ollenkaan. Periaatteessa kuka tahansa meidän joukkueesta olisi voinut saada sen. Jokainen pisti itsensä likoon ja hoiti oman hommansa viimeiseen asti.

Kiitos kuuluu koko joukkueelle vai miten se menee...

.lemonwhale-embed-container { position: relative; padding-bottom: 56.25%; height: 0; overflow: hidden; max-width:100%; width:100% } .lemonwhale-embed-container iframe { position: absolute; top: 0; left:0; width: 100%; height: 100%; }

Kevään 2007 jälkeen oli aika lähteä kokeilemaan, josko paikka aukeaisi NHL:ssä. Wiikman lähti hakemaan paikkaa farmin kautta ja teki sopimuksen AHL-joukkue Hartford Wolf Packiin.

– Onnistuin sen verran hyvin, että sain kahden vuoden NHL-sopimuksen New York Rangersin kanssa.

Ylhäällä ei kuitenkaan paikkaa auennut.

– Ei. Siinä oli aika kova kilpailutilanne, kun herra Lundqvist oli just mun edellä.

”Herra Lundqvist” eli Henrik Lundqvist oli juuri murtautunut Rangersin ykkösvahdiksi ja on siitä lähtien pitänyt paikkansa. Noina vuosina Wiikmanilta olisi vaadittu isoja ihmeitä paikan kaappaamiseen.

– Lundqvistin luotettavana kakkosena torjui Steve Valiquette, joten vaikea siihen oli murtautua. Ainoastaan jos jompi kumpi olisi loukkaantunut tai sairastunut, mutta sitä ei koskaan minun aikanani käynyt. Pelasin muutaman harjoituspelin ja olin muutaman NHL-pelin katsomossa kolmosveskarina, mutten koskaan päässyt jäälle asti.

Kolme kautta farmiliigoissa riitti. Oli aika palata Suomeen ja Rauman Lukkoon kaudelle 2010–11.

Alkoi uusi vuosikymmen, alkoi vaikeampi jakso, alkoi kiekkokiertolaisen elämä. Tietenkään Wiikman ei sitä tiennyt Raumalle muuttaessaan.

– Harjoituspelit ja sarjan alkukin meni tosi hyvin, mutta sitten kadotin itseluottamukseni. Siitä ei tullut yhtään mitään, en saanut sitä takaisin. Aloin miettiä kaikkia vääriä asioita. Lumipallo vyöryi eteenpäin ja sitä oli vaikea pysäyttää. Varsinkin, kun oli nuori, eikä ollut tukihenkilöä auttamassa. Sitten ne hankki Norosen Mikan...

Wiikman siirtyi Ilvekseen, josta tukea löytyi. Pelikin löytyi ja kiekko alkoi tarttua, vaikka noihin aikoihin Ilveksessä oli moni asia taustoista lähtien heikossa jamassa.

– Siellä oli aikamoinen härdelli. Oltiin sarjassakin viimeisenä pari vuotta putkeen ja liigakarsinnoissa.

Kaudella 2012–13 Wiikman pelasi kolmessa seurassa: Ilveksessä, Kärpissä ja SaiPassa.

– Änärissä oli työsulku ja Ilves hankki Anders Lindbäckin veskariksi. Loukkaantumisesta toivuttuani seura ilmoitti, ettei mulle ole enää käyttöä. Pääsin reilun kuukauden lainalle Kärppiin, kun niilläkin oli loukkaantumisongelmia. Kun lähdin Tampereelta mulle kerrottiin, etten tule pelaamaan enää pelin peliä Ilveksessä. Kun palasin Oulusta Tampereelle, Ilveksellä oli heti peli Kärppiä vastaan ja mut heitettiin maalille. Onneksi voitettiin se peli.

Kiertolaisuus jatkui seuraavalla kaudella. Viiden seuran listaan mahtuvat ääripäinä kakkosdivarin Kronan ja liigajätti Jokerit.

– Jokereissa veskarivalmentaja Markus Ketterer auttoi tosi paljon, sain uutta intoa uralleni. Siellä tehtiin kovasti hommia. Valitettavasti sielläkin oli paljon loukkaantumisia: tuli kiekkoa polveen, paikat tulehtuivat ja nivunen repesi. Loukkaantumiset pilasivat sen kauden.

Seuraavalla kaudella alkoi Wiikmanin uran kolmas vaihe. Elämä ulkomailla. Slovakian ja Slovenian kauden voi tiivistää ”paskaan reissuun, joka tuli tehtyä”.

– Nimenomaan. Palkkaakin jäi saamatta.

Oli edessä siirto Englantiin, Nottingham Panthersiin. Keikasta jäi hyviä fiiliksiä puolin ja toisin. Esimerkiksi Wiikmanin twitter-ilmoitus uran päättymisestä poiki kymmenittäin vastausviestejä Englannista.

– Kai riittää, että voittaa pari pokaalia, niin saa vähän sellaisen legendan statuksen siellä. Nottinghamin vuodet oli tosi hyviä, perhe viihtyi ja saatiin paljon ystäviä. Nottingham oli mahtava paikka. Siellä kävi kotipeleissä 5 000 – 6 000 katsojaa keskimäärin. Jääkiekko on yllättävän iso laji Englannissa, vaikka jääkin futiksen, kriketin ja rugbyn varjoon.

Urheilullisestikaan pääsarjan taso ei ole luokkaa pubiliiga.

–  Tasoltaan se on parempi kuin Mestis, ehkä parhaat joukkueet sijoittuisivat Liigassa säälipleijareista alaspäin. Siellä on taitavia entisiä änäri- ja liigapelaajia tosi paljon. Peli ei ole niin organisoitua ja kauteen valmistautuminen alkaa vasta elokuussa, mutta taso on noussut viime vuosina. Olosuhteiden osalta vaihteluväli on paljon suurempi kuin Suomessa: on hienoja areenoita ja 1950–60-luvulla rakennettuja halleja.

Nottinghamin vuodet ovat uran ehdottomia huippuhetkiä. Erityisesti on jäänyt mieleen ottelu, jolloin Wiikman palasi kaupunkiin Milton Keynes Lightningin paidassa.

– Oli sellainen vastaanotto, etten ole ikinä kokenut mitään vastaavaa. Ennen peliä ja pelin jälkeen fanit lauloivat nimeäni. Vaikka hävisimme pelin jatkoajalla, olin viimeinen joka jäi jäälle, kun katsomo seisoi, taputti ja lauloi nimeäni. Tuli kylmät väreet ja melkein jopa itketti.

Meni tunteisiin.

Se oli silloin ja nyt on nyt. Lonkka alkoi vaivata jo uran viimeiseksi jääneellä kaudella Ranskassa. Wiikman jätti viime kauden väliin ja kuntoutti lonkkaansa, mutta mikään ei auttanut. Lääkäriltä tuli tuomio: ura on paketissa.

Pahimmillaan lonkka voi vihloa vaikka sohvalla makoillessa tai kävelylenkillä.

– Pyörälenkeillä voin käydä ja punttisalilla kyykytkin vielä onnistuu, mutta juoksemisen voi unohtaa. Pelkkä putsausoperaatio ei vamman korjaamiseen riitä, vaan jossain vaiheessa tarvitaan tekonivel. Tähän on nyt totuttava.

Jääkiekkoa ja maalivahdin uraa ei voi vammasta syyttää.

– Olen aina treenannut kovaa ja hoitanut kroppaani viimeisen päälle. Tämä on synnynnäinen rakennevika. Just juttelin Toivosen Hanskin (ex-NHL-vahti) kanssa, jolla on ollut ihan sama juttu. Hän sanoi, että jos ei olisi näitä tullut, ei olisi oltu veskareita. Jos lonkissa olisi liikaa tilaa, ei pystyisi menemään v-asentoon, joka on veskareille tärkeä.

Entä nyt? Mikä 35-vuotiaasta Miika Wiikmanista tulee isona?

– Pidän kaikki ovet auki. Olen opiskellut prosessinhoitajaksi ja pitäisi valmistua toukokuun lopussa. Se on hyvä kortti tulevaisuutta ajatellen. Ihan ykkösjuttu kuitenkin on, että pääsisin valmentamaan. Olen niitä hommia tehnyt urani aikana ja viime kaudella olin mukana Hermeksen junioreissa. Sitä varten pitäisi valmennuskoulutuskin hankkia, että saisi kaiken kokemuksen paperille.

Kaduttaako nyt, kun isä aikanaan pikkasen pakotti pikkupoikaa kaukaloon?

– Ei todellakaan. Oli vaan hyvä juttu, että pääsi kokeilemaan tätä mahtavaa lajia. Se on ollut niin iso osa mun elämää. Hieno homma vaan, että iskä silloin vei jäähallille.

Kuuntele tästä leikkaamaton tallenne haastattelusta Keparin kulmalla -podcastista.