perjantai 5.6.2020 | 09:08
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kulttuuri

Wagnerin Ring on kansallisoopperan suurprojekti ja kulttuuriteko – Kari Pappinen piti näkemästään.

Kari Pappinen
Su 15.9.2019 klo 11:00

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Suomen Kansallisooppera: Richard Wagner Reininkulta. Nibelungin sormus-tetralogian ensimmäinen osa. Musiikin johto: Esa-Pekka Salonen. Ohjaus: Anna Kelo. Ensi-ilta 11.9.

Wagnerin Ring on kansallisoopperan suurprojekti ja kulttuuriteko sinivalkoisin suomalaisin voimin. Tämä yhteensä yli kahdentoista tunnin ja neljän toisiinsa kytkeytyvän oopperan kokonaisuus on jo etukäteen herättänyt odotuksia ja kohuakin Esa-Pekka Salosen kiinnityksen sekä kalliin ”ohjaajakarusellin” myötä. Nyt kuultu Reininkulta toimii sisällöllisenä esinäytöksenä ja pohjustuksena tuleville oopperoille ja on kansallisoopperan toteutuksena ehjä maistiainen säveltäjän taikamaailmasta.

Reinin rannoilla ja vedessä kulta-aarteen vartijoina pyörivät Reinin tyttäret, sekoilevat jumalat, julmat ja yksinkertaiset jättiläiset sekä kääpiöt ja orjuutettu nibelungin väki. Varsinaiset ihmiset ja heidän kohtalonsa asettuvat mukaan tähän jättisaagaan vasta seuraavissa jaksoissa. Pääosassa teoskokonaisuuden nimen mukaisesti on kultainen sormus ja sen mukanaan tuoma maailman valtius sekä kirouksen myötä myös epäonni ja tuho sormuksen haltijalle. Nuorempi sukupolvi voi hyvin löytää saman sormustematiikan Tolkienin Tarussa sormusten herrasta.

Vaikka Wagnerin libretot ja loputtomat henkilölitaniat ovat paperilla monimutkaisia ja vaikeaselkoisia, Anna Kelon ohjaus ja tiimin visuaalinen toteutus tekstityslaitteen kera teki tulkinnasta helposti seurattavan ja ymmärrettävän sadun. Ohjaus ei totisesti tavoitellut suuria maailmoita, yleistyksiä tai viittauksia nykypäivän riistokapitalismiin. Ja hyvä niin.

Selkeä linja löytyi jumalhahmojen ja erityisesti Wotanin kehityskaaresta löperöstä ja piittaamattomasta nautiskelijasta ainakin puolivastuulliseen toimijaan. Kelon ohjauksessa kaikilla tarinan hahmoilla oli sopivasti tyyliteltyjä luonteenpiirteitä: puolijumala Logen nokkeluus ja sutkius, kääpiöseppä Mimen valittava ja nariseva kärsimys, sormuksen haltija Alberichin tylyys, taidejumala Frohin ”Asterixista tuttu” bardimaisuus lyyrineen sekä jättiläisten Fafner ja Fasolt hellyyttävä julmuus. Alun Reinintyttärien ja kääpiö Alberichin kohtaus toi mieleen täysin käänteisenä Mozatin Taikahuilun alun kolmen naisen ja Taminon kohtaamisen August Everdingin lempeänilkkuvassa ohjauksessa.

Jo alkusoiton minuuttien mittaisen – ja sähköisesti tuunatun – bassoista nousevan Es- duurikolmisoinnun myötä Rein- joen utuinen maisema, vedenalainen näkymä, nouseva tuulenvire sekä aarteen heijastus avautui kauniina ja lyyrisenä. Esa-Pekka Salosen johtama yhtäjaksoinen yli kahden ja puolen tunnin soiva kokonaisuus oli tavattoman soljuva ja sujuva. Tempot, tunnelmat ja johtoaiheet muodostivat ehjän paketin, josta tarvittaessa sopivasti annosteltuna löytyi myös huumoria, suurta tunnetta, kullan kimallusta ja sitä ankaraa matalien vaskien ytyjytyäkin. Oopperan orkesteri osoitti taitonsa myös balanssoinnissa laulajien kanssa, kaikki olennainen kuului selkeästi.

Reininkullan esitys on hyvä osoitus tämänhetkisestä suomalaisesta laulajien tasosta. Leveyttä ja vahvuutta erilaisiin karaktäärirooleihin löytyy. Koko solistikunta oli todella tasainen ja vakuuttava. Lisäbonuksena jäi tunne, että produktioon oli kaiken kohun keskellä todella satsattu ja me - henki heijastui positiivisesti näyttämöltä. Ehkä selkeä ohjausratkaisu ja simppelin sadun näkökulma vapautti myös rentoa energiaa.

Tommi Hakala oli vakuuttava niin laulullisesti kuin näyttämöllisesti ehkä lukuunottamatta kultaomenien puutteesta aiheutuvaa liioiteltua heikotusta. Hakalan baritoni kajahti ”jumalallisen” komeasti ja korskeasti. Ovelan Logen ketterä rooli istui sekä näyttämöllisesti että äänellisesti tenori Tuomas Katajalalle hyvin. Nyt koettu Loge on yksi parhaista kokemistani Katajalan roolitöistä. Samoin koin tenori Dan Karlströmin roolituksen ja intensiivisen suorituksen seppä Mimenä. Oopperan johtaja Lilli Paasikivi astui konttorista lavalle menestyksekkäästi Wotanin vaimon Frickan roolissa ja tenori Tuomas Pursio ukkosen jumala Donnerina lauloi kyllä voimallisesti, mutta heilutti vasaraansa hieman heppoisesti. Freian roolissa hyvin laulanut sopraano Reetta Haavisto jäi henkilöhahmona ohueksi tarinan objektiksi. Bassot Jyrki Korhonen ja Koit Soasepp Fafner ja Fasolt jättiläisinä muodostivat toimivan parin, jonka naamaprojisointi videolla herätti aluksi ihmetystä: oliko kyseessä epäonnistunut viiveajoitus ja tehokeino? Sormuksen kirouksen myötä ja Fafnerin tappaessa Fasoltin tehokeino-vaihtoehto kävi selkeästi ilmi. Erityisesti ihailin Koip Soaseppin jylhää ja linjakasta laulullista kumua.

Kumua on jatkossa odotettavissa lisää seuraavan oopperan, Valkyyrian muodossa ensi keväänä. Nyt pohjan luonut Reininkulta luo uteliaita odotuksia tarinan etenemisestä sekä siitä, jatkuuko ja toimiiko nyt valittu ohjauksellinen tyylilaji ja lähestymistapa tulevissa osissa. Jännitystä siis riittää seuraavaksi kahdeksi vuodeksi kunnes ympyrä sulkeutuu.

#
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »